Karkkipäivä: Jos Päijänne viskiä ois...

Äiti kato!

Karkkipäivä on yksi niistä kotimaisista yhtyeistä joista olen itse innostunut bändin uran alkuvaiheessa meiningin ennakkoluulottomuuden ja kreisin ilmeen takia. Yhtye on myös onnistunut luomaan koukuttavia yksilöitä jamipohjaisen sekavasta kaavastaan. Samalla viisikko ei kuitenkaan ole onnistunut luomaan itsestään biiseillään sellaista nimeä että isompaa kuhinaa olisi syntynyt. Tähän mennessä suksee on jakaantunut meikäläisen kaltaiseen osittaiseen diggailuun, joka sai nostamaan yhtyeen valokeilaan asti, tai sitten yhtye on kohdannut kritiikkiä ärsyttävistä sanoituksista ja pikkunäppäristä kikkailuista, kuten Jani Ekblom tiukimmillaan tykitti debyyttialbumin arviossaan. Samassa arviossa Jani toki myös myönsi että biisikynässä on ideaa, mutta että hyvät ideat eivät oikein tahdo yltää loppuun asti ja yhtye tuntuu olevan oman erikoisuuden tavoittelunsa vanki. Hyvä pop-kaava on yleensä yksinkertainen.

Hiukan samaa ongelmakenttää koittaa ratkoa myös yhteisörahoituksella julkaistu Jos Päijänne viskiä ois... Omalla Tuomari Nurmio ja YUP kohtaa laululiikkeen -maisemasta ponnistavalla vinoudellaan Karkkipäivä erottuu edukseen, vallankin kun homma täydentyy vielä kohtuullisen toimivalla mies/nais-laululla. Samaan aikaan omalaatuinen soundikaava saa kuitenkin aivan liian harvoin kunnolla höristämään korvia, eli se viimeinen puristus jää puuttumaan jotta biisimateriaalista nousisi todellisia hittejä, joko korvien väliin tai ihan radio- tai nettiradiokanaville pyörimään.

Kantripunkisti riehakas, huutaen tarinansa läpijuokseva Erika on oivallinen esimerkki siitä kuinka lupaavasta alusta huolimatta ei biisillisesti ylletä semmoiseen koukkuun että biisisi yltäisi pitkitettyä alkuintroa ajattomampaan kestävyyteen. Vaaniskelevampi Saatana vei mun miehen luottaa yhtä lailla banjoon ja vatkaukseen, mutta siitäkin puuttuu kliimaksi. Alun perin Paul Hardy Kennerleyn käsialaa oleva käännösbiisi Etelän poikii nostaa peukkua hilipatihippaa-irrottelullaan, tarjoillen myös Karkkipäivän omaan materiaaliin verrattuna muutaman asteen koukukkaamman ilmeen ja kertosäekoukun.

Eteerisesti pianolla sormeileva heleä Mun ystävät -slovari on musiikillisesti koko albumin viimeistellyintä antia. Vastaavaa sovitus-harkitsevaisuutta ja hötkyilemättömyyttä sopisi koittaa ehkä myös vauhdikkaampaan puoleen... Kantri-vatkaus on hiukan rennompaa YH-Maman hirtehisessä svengissä, joka samalla onnistuu vekkuluudellaan nousemaan esiin levyn materiaalista. Munakkaahkosti nytkivä mutta samaan aikaan öinen Ruma mies on rakenteeltaan maukas, mutta kaipaisi jykevämpää ärhäkkyyttä ja tunnetta ilmaisuunsa. Bluesisti kaihoileva nimibiisi on ajatuksen tasolla herkullinen. Jos Päijänne viskiä ois, mä oisin sukeltaja... Mutta vaikka se tunteen palo, viskinjuomisvuosien tuoma paatos ja karheus pyritään tuomaan toteutukseen, ei viskin aromit oikein pääse esille. Biisi on kelpo, mutta se tuodaan ulos hyvästä yrityksestä huolimatta vieläkin hiukan värittömästi. Silti - jos joku biisi levyltä pitäisi esimerkiksi sinkkujulkaisuna nostaa esille, se olisi tässä. Päätösraidan Kun Saatana kutsui mua -tematiikka kaipaisi samoin hiukan tätä pirullisempaa ja vertavuotavaa tulkintaa. Levyn kaksi viimeistä biisiä ovat toki biiseinä melko mainioita blues-tunnelmointeja. Kaiken kaikkiaan paljon hyvää mutta hiukan liian vähän todellisia, loppuun asti kantavia helmiä.