Puhti: Pahan laulu

Kihtinäjärvi

”Vihtahousu, sarvipää, yks’silmäinen, pannahinen, Juutas itte, näkki, alhatuvan äijä, rokostopöksy, tilkkuhattu, vanha kehno, kaviojalka, vainolainen, kuonolainen, paha, piru, perkele, saatana, lempo”

Näillä Manaus-raidan sanoilla käynnistyvä Pahan laulu esittelee heti keskeisen päähenkilönsä, pohjautuuhan koko levy vanhoihin suomalaisiin pirutarinoihin. Puhti-duon uusi levy on samannimisen estraditeoksen kappaleista kasattu kokonaisuus, jonka koko otsake musiikkiteatterin puolella kuuluu: Pahan laulu – Balladi paskasta karmasta.

Reilu kolme ja puoli vuotta sitten ilmestynyt Since 2001 ei saanut vakuutettua kollega Väliniemeä, joka jäi kaipaamaan äänten lisäksi esityksen tanssia ja välispiikkejä. Allekirjoittaneelle aloitustilanne on helppo, sillä en ole koskaan nähnyt kaksikon esityksiä, joten ei ole mitään mitä osaisin ennakkoon kaivata. Pahan laulu on osa haitareita, harmonia ja Kumajaa soittavan Anne-Mari Kivimäen taiteellista tohtorintutkintoa, joka tunnetaan myös Suistamo-sarjana. Duon toinen puolisko Reetta-Kaisa Iles vastaa laulusta ja antaa niin ikään Kumajalle kyytiä. Yhdessä kaksikko saa luotua vahvan konserttivaikutelman, ihan näin ilman kuvaakin, vaikka teoksella omat rajoitteensa onkin.

Puhti pitää kansanperintöä lähtöpisteenään, mutta ei naulaa itseään liian lujasti kiinni menneisyyden perinnepuihin. Musiikki rakentuu pitkälti Kivimäen haitarin varaan, ja vaikka rytmiä lyödään siellä täällä kiivaammin, on juuri tuo pirun soitin se, jonka kera kiekko loistaa ja kompuroi. Yleinen sääntö kotikuuntelussa näyttää olevan, että silkalla haitarilla, ja etenkin sen säästeliäällä käytöllä, momentum tahtoo kadota. Uskon silti helposti, että juuri keikkatilanteessa levyn hauraimmatkin hetket iskevät tulta kuin, heh-heh, helvetin isäntä. Pahimmin tuuliajolle jäävät Ennen kyyneleitä ja Kostaja, jotka kaikuvat tyhjyyttä vähine palasineen, ja intromaiset kappaleet ovat vain äänitäytettä numeroiden välissä.

Ei kiekko silti silkkaa hymistelyä ja kaiutettua haitaria ole, kaikkea muuta! Hiljalleen käynnistyvä Helevetin saaria ja vielä suuremmaksi julistukseksi äityvä Jumala rankaisee nostattavat hien otsalle. Pahan laulu osaa kutoa myös niin tarinallaan, kuin alati kehittyvällä musiikillaan, ja ambient-säksätyksillä varustettu Hutjakka on juuri sopiva hyppy jonnekin tyystin muualle. Epätasainen levy hurmaa hetkittäin, mutta pakko tässä on yhtyä Väliniemen näkemykseen: parasta tämä on taatusti estradilla.