Flying Colors: Second Nature

Music Theories/Mascot

Flying Colorsin päälle on helppo sovitella superyhtyeen leimaavaa viittaa. Niin tein minäkin arvioidessani pari vuotta sitten yhtyeen esikoisen, vaikka jäsenistön perusteella oikeutustakin teesille toki löytyy. Dream Theater, Deep Purple, Spock’s Beard, Dixie Dreggs ja toinen superryhmä Transatlantic – siinäpä noita nimiä, henkilötasolla tunnetuimpana kaiketi monessa mukana oleva rumpuvelho Mike Portnoy. Täytyy tunnustaa, että esikoisen jälkeen mielessä kävikin, olikohan tämä nyt tässä? Onneksi olin väärässä.

Onneksi – ei siksi, että kaverukset ovat jaksaneet pusertaa muiden kiireidensä ohella toisen täyspitkän. Vaan siksi, että uusi levy on oikeasti varsin kelpo tavaraa. Ei mitenkään itsestään selvää, ottaen huomioon, että edellislevyn tuottanut, Rush ja Queensrÿche -yhteyksistään tunnetuksi tullut Peter Collins loisti Second Naturella poissaolollaan, yhtyeen vastatessa samanaikaisesti tuotannostaan itse. Isoja egoja, kiireisiä rinnakkaisprojekteja, tuotannollista vastuunjakamista, hankala toinen levy. Tällaisilla lähtöasetelmilla lopputulos ei kuulosta päätä huimaavalta, jos edes mahdolliselta saavuttaa. Kuten todettua, onneksi olin väärässä.

Eponyymillä esikoisellaan yhtye kuulosti pitkälti sellaiselta projektiluonteiselta superryhmältä, jollaista saattoi ennakkoon odottaakin. Taitavalta, laadukkaasti tuotetulta ja hajanaiselta. Osin tylsältäkin, vaikka vastavoimana joukossa oli myös teräviä valopilkkuja. Albumin biisikatras sekoitteli progea, voimarockia ja turvallista AOR-poljentoa. Nyt nuo elementit on saatu istutettua selkeämmin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, joka nojaa vahvimmin rehelliseen progeen. Vaikka joukkoon on edelleen eksynyt satunnaisia vähän siirappisia imelyyksiä, kuten melodiselta sovituskieleltään ennalta-arvattava The Fury Of My Love, tai aluksi tylsältä voimarockilta haiskahtava Mask Machine, on valtaosa biisikattauksesta soitettu ja sovitettu komeasti.

Edellislevyllä irrallisilta tuntuneet, lähes metalliin kallellaan olevat vedot on onnistuttu pitämään aisoissa ja popimmissakin kappaleissa on mukavasti koukukkuutta. Progen ystävää lämmittänee hieman stereotyyppisen Open Up Your Eyesin ohella erityisesti komea kolmiosainen päätösraita Cosmic Symphony, jonka pompöösi nimi ei tee oikeutta sille harkitulle maltille, jolla teos on rakennettu.

Erityismaininnan ansaitsee lauluajaksi jo edellisalbumille mukaan rekrytoitu pop laulaja-lauluntekijä Casey McPherson. Miehen ääni tuskin omassa viitekehyksessään juuri intohimoja herättäisi, mutta tuo yllättäen mukavan kontrastin progen keskelle, erottaen sen genrelle tyypillisimpien tyylipiirteiden manerismeista. Toivoa sopii, että yhtyeellä riittää nyt hyvin käynnistynyttä luomisvoimaa vielä kolmannellekin albumille.