Pennywise: Yesterdays

Epitaph

Kalifornia punk, skate punk, punk rock – termit vaihtelevat jonkun verran, mutta kun Pennywisen uusi kiekko polkaistaan käyntiin, on suunta selkeästi 90-luku. Eikä se ole oikeastaan mikään ihme, sillä Hermosa Beachin poikien uusin albumi koostuu vanhasta materiaalista, joka paria raitaa lukuun ottamatta näkee vasta nyt päivänvalon. Kiekon materiaali on saanut alkunsa jo 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa, ja suurimmasta osasta siitä vastaa vuonna 1996 menehtynyt basisti Jason Thirsk. Kaiken kukkuraksi bändin alkuperäinen vokalisti Jim Lindberg on palannut takaisin ruotuun, joten Pennywisen vanhoille faneille uutiset eivät kaiketi voisi olla juuri mieluisampia.

Bändin paluun vanhan materiaalinsa pariin voi nähdä merkkinä luovuuden hiipumisesta tai kylmästä ajan ostosta – kenties jopa jonkin levysopimuksen pykälän täyttämisestä, mutta Pennywisen tapauksessa en usko näin raadollisiin selityksiin. Ensinnäkin kappaleet ovat, paria ilmeistä poikkeusta lukuun ottamatta (She’s a Winner ja I Can Remember), ensiluokkaisia punk-ralleja ja toisekseen bändi tuntuu saaneen vanhasta materiaalista itselleen todellisen piristysruiskeen. Lindbergin laulu pauhaa, Fletcher Draggen kitarointi on terässä ja rytmiryhmä Randy Bradbury (basso) ja Byron McMackin (rummut) pitää veturin raiteilla ja aikataulussa. Toisin sanoen ryhmä kuulostaa nuorelta, vahvalta ja vaaralliselta, joten mikä tässä on jatkaessa kohti 20-lukua.

Pitkäsoiton mitat eivät varsinaisesti täyty, sillä levy on puolisen minuuttia alle puolituntinen, mutta täytteeksi – sanan varsinaisessa merkityksessä – tarjotaan vuoden 1989 bänditreenien nauhoitusta. Bonus on kenties mannaa hc-faneille, mutta älkää nyt odottako mitään Bowien ja Beatlesien BBC-sessioiden tasoa sentään.