Morrissey: World Peace Is None of Your Business

Harvest

Sex and glove are not the same. Eli Morrissey on palannut. Ja samalla saanut jonkinlaista tolkkua arvostelukykyynsä. Vielä edellisellä, aliarvostetulla Years of Refusal -albumilla (2009) mies onnistui heittämään erinomaisen materiaalin joukkoon pari aivan kammottavaa laulua, jotka eivät millään tasolla edes liittyneet elimellisesti levykokonaisuuteen. Sitä edellisellä Ringleader of Tormentorsilla (2006) olikin sitten useampi asia pielessä.

You Are the Quarryn (2004) tai Vauxhall & I:n (1994) kanssa samalle viivalle World Peace Is None of Your Business -levyä ei kuitenkaan uskalla asettaa. Lähinnä sen takia, että ajattomalle klassikkotasolle tämän albumin parhaimmisto ei välttämättä yllä, toisin kuin edellä mainituilta löytyvät First of the Gang to Die tai The More You Ignore Me, The Closer I Get. Lisäksi täysin turha sinkkuraita (!) Istanbul ja mieluummin kirjallisena nieltävä Mountjoy eivät oikein kolahda.

Mutta esimerkiksi albumin aloittava komea nimibiisi ja hienosti flamencokitaralla ja harmonikalla maustettu Earth Is the Loneliest Planet ovat erinomaisia pop-lauluja. Eikä tämän albumin yhteydessä voi kylliksi korostaa kokonaisuuden toimivuutta. World Peace Is None of Your Business onkin äärimmäisen miellyttävä levy - näkemys, josta en voi olla täysin varma aiheuttaisiko se artistissa tyytyväisyyttä vai inhoa näkemyksen kirjoittajaa kohtaan.

Suuren osan Morrisseyn soolouran kirkkaimmista helmistä kirjoittanut Alain Whyte on ensimmäistä kertaa poissa kuvioista. Bändin kitaristit Jesse Tobias ja Boz Boorer kykenevät kirjoittamaan kelpo lauluja, mutta molempien rajoitteet säveltäjinä on kuultavissa. Toki pitää myöntää, että Tobiaksen kirjoittamassa I'm Not A Manissa on potentiaalia eeppiseksi Moz-klassikoksi. Uutena miehenä kehiin hypännyt Gustavo Manzur on silti kuin raikas tuulahdus jo senkin vuoksi, että mies tulee maasta, jolla on täysin erilainen musiikillinen kulttuuriperintö.

Vaikka nautin albumista täysin rinnoin, minun on pakko toistaa sanani viiden vuoden takaisesta keikka-arviosta: Morrisseylle tekisi hyvää löytää rinnalleen taitava ja persoonallinen lauluntekijä, jonka kanssa kemiat loksahtaisivat kohdalleen. Ilman Mozin aina kiinnostavia tekstejä ja karismaattista lauluääntä tämä(kin) albumi olisi vain muodollisesti pätevä. Mutta eipä koko levyäkään olisi olemassa ilman niitä.