Manic Street Preachers: Futurology

Columbia

Manic Street Preachers on tehnyt ainoastaan yhden kerran urallaan kaksi samaan reseptiin perustuvaa albumia peräkkäin. Vuoden 1993 Gold Against the Soul sortui yksittäisistä helmistään huolimatta yliyrittämiseen ja debyyttialbumi Generation Terroristsin tarpeettomaan toisintamiseen. Uran hudeista se toinen (Know Your Enemy, 2001) meni ennemminkin aliyrittämisen puolelle, kun bändi kamppaili menestyksen aiheuttamien pelkotilojen keskellä kuin spurgu ryyppyputken jälkeen.

Muilla kerroilla albumien välinen tyylimuutos on ollut hallittu - ja jälki tasaisen kovaa. Pitkin 2000-lukua kaupallisempien levyjen kohdalla on puhuttu "perinteisestä" Manicsista tai "juurille paluusta". Siitäkin huolimatta, että bändin kiistatta paras mestariteos The Holy Bible on synkkänä grungemanifestina mahdollisimman kaukana tästä perinteikkyydestä, samoin erinomainen Journal for Plague Lovers, jossa ei tainnut olla edes ainuttakaan kertosäettä. Molemmilla albumeilla olivat toki pääosassa 1995 kadonneen kitaristin Richey Edwardsin runollinen tajunnanvirta, mutta pitää muistaa että ainuttakaan nuottia hän ei Manics-levyille säveltänyt.

Eikä myöskään tälle "outojen onnistumisten" kolmannelle tulemiselle. Nyt on aika selvää, että rytmisesti monipuolinen ja jopa diskovaikutteinen Futurology on nimeään myöten selkeä kääntöpuoli seesteiselle ja kaikin puolin luomulle sisarlevylleen Rewind the Film (2013). Maltillinen akustisvetoinen ja suhteellisen pelkistetty sointi on vaihtunut krautrock-vaikutteisiin synapulputuksiin, äänimaisemien luontiin ja tymäkkiin iskulauseisiin ("Let's go to war to feel some pureness and pain", "Obsession possession confession recession: sex, power, love & money").

Edellisten tekstinäytteiden perusteella ei ehkä uskoisi, että kyseessä on melkein viisikymppisten äijien uusin albumi. Ikä toki kuuluu Futurologyllä, mutta positiivisessa valossa: musiikillisena kypsyytenä ja itsevarmuutena. Euroopan historiasta ja kulttuurista ammentava albumi menee jopa niin vahvasti David Bowien Berliini-kauden iholle, että bändi heittää täysin pokalla kehiin uljaan, Commodore 64 -tietokonepelien latausmusiikista muistuttavan Dreaming a City (Hughesovka) -instrumentaalin.

Muutamaa harmillista linjapoikkeusta (laulaja James Dean Bradfieldin "väliintulon" harvinaislaatuisesti pilaama Divine Youth ja väkinäiseltä kuulostava Between the Clock and the Bed) lukuun ottamatta albumi soljuu maaliinsa äärimmäisen miellyttävästi. Nimiraita, komealla bassokuviolla maustettu Misguided Missile ja tyrmäävä Sex, Power, Love & Money nousevat ylitse muiden, mutta lähes jokaisella laululla on oma paikkansa. The Next Jet to Leave Moscow kääntyy ovelasti kritisoimaan bändin vuosituhannen alun Kuuban-vierailua, jolloin naiiveja rokkareita käytettiin sumeilematta politiikan pelinappuloina. Alakuloinen The View from Stow Hill on puolestaan balladi kaiken nykypäivän turhuudesta ja Newportin historiasta ja nykyisyydestä Walesin pääkaupungin Cardiffin ja "muiden maiden" välissä. The misguided tweets/The sad facebooking/Cheapness arounds me/But I'm not looking. Siinäpä se. Manic Street Preachers on bändi, joka ei ole koskaan kuulunut mihinkään muotivirtaukseen, vaan on aina katsonut toisaalle. Siinä sivussa se on luonut yli 100 ässäbiisiä. Moniko 1990-luvun bändi on pystynyt samaan?