Marillion: A Sunday Night Above the Rain

Racket

Marillionin loputonta voimaa ja jaksamista ei voi kuin ihailla. Tuskin on olemassa montaakaan vähemmän muodikasta ja enemmän haukuttua ryhmää, mutta yhtä kaikki, Marillion jatkaa härkäpäisesti musiikkinsa tekemistä. Oman Racket Recordsin kautta yhtye on pistänyt pihalle viimeisen 22 vuoden aikana jo 53 erilaista julkaisua, jotka ovat kahdeksaa poikkeusta lukuun ottamatta olleet bändin omia kiekkoja.

Desibelin toimitukseen päätynyt A Sunday Night Above the Rain on kahden levyn mittainen tuore livepaketti. Jotain yhtyeen nykypäivää korostavasta ajattelusta kertoo se, että tuplaliven raidoilta löytyy myös kokonaisuudessaan parin vuoden takainen Sounds That Can't Be Made -albumi. Tuo kovasti kehuttu kiekkohan käänsi ryhmän nokkaa pitkän sukelluksen päätteeksi taas selvästi ylöspäin, joten eipä liene ihme, että koko albumi on sisäistetty tähän massiiviseen liveannokseen. Käytän sanaa massiivinen, sillä mitäpä muutakaan kahden tunnin ja yhden vartin mittaisesta livekokonaisuudesta voisi sanoa.

Marillionin livekuntoa on saatu ihmetellä/ihastella jo lukuisten aiempien julkaisujen ansiosta, joista merkittävä osa on nimenomaan bändin omia Racket-julkaisuja. Suurempaan levitykseen päätyneistä paketeista kuuluisin on eittämättä Desibelissä klassikoitu The Thieving Mapgie, joka summasi onnistuneesti bändin aiemman vokalistin, Fishin, aikakauden. Fish-vuosilta on ilmestynyt myös suurempia kokonaisuuksia, mutta ”uuden” vokalistin, Steve Hogarthin, edellinen kokoelmamainen julkaisu on jo 18 vuotta sitten ilmestynyt Made Again, joten kunnon livepaketille olikin jo tilausta.

Kuten jo todettua, pääpaino on viimeisimmällä albumilla, mutta mukaan on toki mahtunut viisi muutakin rallia. 80-luvulta mukaan on kelpuutettu kaksi siivua, vuoden 1983 ikihitti Garden Party, sekä ensimmäiseltä Hogarthin kanssa tehdyltä albumilta noukittu The King of Sunset Town. Näistä puutarhajuhlat saavat yleisöstä kenties ne kaikkein suurimmat suosionosoitukset irti, minkä johdosta mukaan olisi voitu ottaa ehkä toinenkin Fishin aikainen biisi – valinnanvaraa kun löytyy.

90-luku saa yhtä tylyn kohtelun, eikä Waiting to Happen edes ole mielestäni Holidays in Eden -albumin vahvimpia lenkkejä, minkä lisäksi live-toteutus vaikuttaa rahdun puhdittomalta. Onnistuneempi valinta on sen sijaan This Strange Engine -pitkäsoiton nimibiisi, joka on kyseisen kiekon parhain (ja ainoa?) hyvä hetki. 00-luvulta mukaan on kelpuutettu Marbles -levyn Neverland, mutta uudempia julkaisuja yhtye on toisaalta pyörittänyt jo ahkerasti muilla omilla livejulkaisuillaan.

Marillionin progerockista on tippunut rock pois jo lähes kokonaan, mikäli muistelee yhtyeen alkupistettä, mutta pitkät progepopviisut jauhetaan kyllä asianmukaisesti ja ajalla kärsivällisen yleisön kuultaviksi. Koko esitystä vaivaa lievä voiman puute, tai sellainen todellinen kipinä, joka saisi nojaamaan kotisohvalla eteenpäin, minkä johdosta tämäkään julkaisu ei tule nostamaan Marillionia takaisin genren eturiviin. Livekiekon yhteydessä on ikävää käyttää termiä laiskanpulskea, mutta nyt se on hetkittäin kaikkein osuvin määritelmä veteraanien touhusta.