Pöllöt: Pöllöt

Fonal

Pöllöt saattaa olla vielä nimenä outo, mutta vajaa kaksi vuotta sitten perustettu rokkibändi on jo esikoisensa perusteella tuomittu onnistumaan. Uskallan jopa väittää, että yhtyeen itsensä mukaan nimetty debyytti on kotimaisen rockin vuoden tapauksia, ellei peräti se suurin tapaus. Seuraavaksi pyrin perustelemaan näitä ensimmäisten rivien lupauksia, joten olkaapa siis hetki kärsivällisiä.

Jokaisella rakennuksella on perustat ja Pöllöt -orkesterin lakka on rakennettu suomenkielisen rockin popahtavien harkkojen varaan. Kiekon jokaista yhdeksää biisiä on helppo hyräillä ja niiden tarttuvuus on huikea. Vähintäänkin sama huomio on annettu lyriikoille, joissa arjen pienet seikkailut kulkevat urillaan eteenpäin. Kyky kiinnittää huomio niihin alkuun epäolennaisilta tuntuviin asioihin, joista löytyy kuitenkin tarinan koko juoni, nostavat mieleen Leevi and The Leavingsin, Riston sekä monet muut suomalaisen rockin suuruudet. Pöllöt eivät silti hiihdä toisten laduilla vaan sivakoivat suhteellisen neitseellisillä hangilla, vaikka silloin tällöin toisten aiemmin luomia uria toki ylitetäänkin.

Avausraita Hiihtoloma ja muutama minuutti myöhemmin käynnistyvä Tapetaan aikaa nostaisivat jo kaksistaan minkä tahansa levyn ylös keskinkertaisuuksien suosta, mutta nämä valioyksilöthän ovat vasta alkua. Simppelit pop-koukut ja progehtavaksi yltyvä kitararock törmäilevät vaihtelevin voimin toisiinsa ja biisien tarrautuminen korviin on sitä luokkaa, että varoitus/suositus –kylttejä on nostettava joka puolelle. Lentävä talo liitää nimensä mukaisesti hieman muita korkeammalla: ”talonne päällä on ukkospilvi / mut ei se haittaa / teillä on huikea, lentävä talo”. Synkinkin elementti on näet väistettävissä kun logiikkapiireille annetaan annos Monty Pythonia. Kaikki hajoaa kuin Syd Barrettin pakka herran lyhyen uran lopussa, yhdistäen lapsekkaan loruilun puolivakavaan psykedelia-iskelmä draamaan.

Pöllöt on levynä timanttinen ja yhtyeenä niin lupaava, että superlatiiveja pitäisi latoa peräkkäin enemmän kuin nolostumatta on mahdollista. Niinpä tyydyn vain toteamaan, että suomalainen rock on saanut uuden, äärimmäisen mielenkiintoisen nimen, jonka debyytillä kaikki on kohdillaan. Melankolia maalaa meille arjen realiteetit, fantasia antaa tarinoille siivet ja helkkyvät kitarat reunustavat 70-luvun koskettimien kera kolmen vokalistin laulut. Eihän tässä voi muuta kuin nostaa kädet ylös ja antaa kiekolle täydet pinnat.