Väinö Tuonela & Kerettiläiset: Burleski

Psychedelica

Burleskista on moneksi, se on jo nähty monesti. Tältä pohjalta yllätys ei ole kovinkaan totaalinen, kun kyseisen tyylin lippua liehuttava Väinö Tuonela & Kerettiläiset vetää debyytillään ylleen tummat puvut ja surkuhupaisat ilmeet. Tarkempia koordinaatteja haikaileville: otetaan kaksi sivuaskelta Sir Elwoodin baarijatsista kohti Amerikan saluunoita, hypätään lähemmäs masentavaa 1970-lukua, joka on kaukana kaikesta hohdokkaasta ja siinä sitä ollaan: Tuonelan järjestämän Burleskin etuovella, jonka toisesta ovesta pääsee muuten dieselille haisevan huoltoaseman kahvion tiloihin. Näissä samoissa juhlavaloissa ovat taatusti esiintyneet Freud, Marx, Engels & Jung ja Kaurismäkien alku-urien elokuvat on niin nähty kuin omaksuttu. Toisin sanoen, tämä burleski on niin suomalaisugrilaista, niin suomalaisugrilaista, että ei tämä tästä.

Musiikki on em. yhtyeiden jalanjäljissä luotua tenhoavan iskelmän, vinon popin ja rämisevän folkrockin melankolista yhteisvetoa. Kitara soi kaihoisasti ja piano vaimeasti, kun paljosta vastuussa oleva laulu loistaa parissa kellertävässä parrasvalossa. Koko touhussa onkin sellaista pohjoisen Nick Caven fiilistä, josta puuttuu vain herra Cavelle ominainen hartaus, vaikka pientä yritystä saattaa havaittavissa ollakin. Tarinoissa on lähinnä vain kahdenlaisia naisia: petollisia ja kavalia. Kuvaa täydentäen miehet ovat tietenkin voimattomia ressukoita, jotka kyllä tiedostavat naispaholaisten voiman, mutta eivät voi näille mitään. Sukuvika on se kun sek… tarkoitan suksi ei luista, ja niin edelleen.

Tuonela Kerettiläisineen on jäljillä jotka saattavat johtaa moneenkin suuntaan, mutta yhtyeen soisi heittävän mukaan enemmän sitä kovin rummutettua parodiaa ja ironiaa. Piikkien teroittaminen muilla saroilla ei myöskään vahingoittasi, sillä näin melankolisena ja keskioluelle tuoksuvana Burleski muistuttaa enemmän huoltoaseman nurkassa pienillä panoksilla pyörivää showta, kuin vahvoilla tunteilla ladattua spektaakkelia.