Jack White: Lazaretto

XL

Well, Want and Able were crossing the road/Want had a feeling there was something he was owed/but Able broke it to him that there's a social code/so walk straight down the middle now and do what we're told/ -- /Who is the who, telling who what to do? Being able is to freedom what wanting is to cruel/It's hard to tell it seems, which one of them's the fool/Is freedom a gift, that we only give to the ones that say I love you?

Ei, se ei ole Bob Dylanin filosofista ja moniuloitteista laululyriikkaa, vaikka ihan hyvin voisi olla. Jack Whiten ympärillä puhutaan yleensä järkälemäisistä riffeistä, odottamattomiin suuntiin poukkoilevasta musiikista ja omalaatuisesta persoonasta, Aivan liian vähän hän saa tunnustusta teksteistään. Lazaretto ei sinänsä ole välttämättä se optimaalisin albumi tämän piirteen esiin nostamiseen, sillä levy on ainakin osittain saanut inspiraationsa Whiten ullakoltaan löytämistään, 19-vuotiaana kirjoittamistaan runoista, novelleista ja näytelmistä. Vääräleuka voisi tietysti heittää, että silloin hän on ollut sentään tolkuissaan. Vaikea varmuudella sanoa mikä teksti on vanhaa ja mikä uutta, mutta naiiveja ja kömpelöjäkin sanoituksia Lazaretto tarjoaa.

Whiten toinen sooloalbumi on hyvällä tavalla sekava ja kuulijansa haastava kollaasi kaikesta siitä mistä hänen innoituksensa kumpuaa. Toisin kuin monilla muilla retroilijoilla, huomionarvoista on menneisyyden vaikutteiden luova käyttäminen; musiikkityylien sekoittaminen ja oman näkemyksen tuomat maukkaat lisäykset. Jack Whiten kenties suurin heikkous on sävellystaito, mutta sitä ei aina ehdi edes huomata hänen sinne tänne räjähtelevää, suorastaan hätkähdyttävää musiikkiaan kuunnellessa. Uskaliaampi voisi väittää, että tässä meillä on yksi tämän päivän rock-musiikin harvoista auteureista - tunnistettavaa taiteellista visiotaan seuraava artisti. Albumin kansikuvassa asiaa on nähdäkseni alleviivattu aika tarpeettomastikin.

Lazaretto tarjoaa erinomaisia esimerkkejä tästä: albumin hienoimpiin paloihin kuuluva Three Women on lainattu 1920-luvulta, mutta Blind Willie McTellin blues on saanut oivan päivityksen Whitelta. Vaikka Led Zeppelin ja Son House ovat läpikaikuvimmat vaikutteet myös miehen soolotuotannossa, esimerkiksi tukevasti muriseva nimikappale ja vähintäänkin arvoituksellinen That Black Bat Licorice (!) ovat nerokkaita rockin ja hip hopin fuusioita. Ja nyt ei puhuta mistään tyylien raja-aidoilla karsinoidusta Run DMC featuring Aerosmith -listapopista. White räppää rouhean rokkivyörytyksensä päälle flow'lla, josta tulee ensimmäisenä mieleen Eminem.

Selkeimpiä kantri- ja pop-paloja lukuun ottamatta Lazarettoa leimaa outous. Outoudella on kuitenkin molemmat puolensa: ilahduttava ja kauhistuttava, eikä maaliin osuminen ja samalla hyvän tason pitäminen ole helppoa. White ei halua kulkea keskitietä musiikissaan ja inho valmiiseen muottiin muovautumista kohtaan kuuluu myös hänen lauluissaan: In a time when everybody feels entitled/why can't I feel entitled too?/Somebody took away my god given right/I guess God must have gave it to you. Voisi kuvitella, että näihin säkeisiin voi samaistua niin suomalainen seksuaalivähemmistön edustaja kuin perussuomalaisten äänestäjäkin.