Jack White: Lazaretto

XL

Well, Want and Able were crossing the road/Want had a feeling there was something he was owed/but Able broke it to him that there's a social code/so walk straight down the middle now and do what we're told/ -- /Who is the who, telling who what to do? Being able is to freedom what wanting is to cruel/It's hard to tell it seems, which one of them's the fool/Is freedom a gift, that we only give to the ones that say I love you?

Ei, se ei ole Bob Dylanin filosofista ja moniuloitteista laululyriikkaa, vaikka ihan hyvin voisi olla. Jack Whiten ymp�rill� puhutaan yleens� j�rk�lem�isist� riffeist�, odottamattomiin suuntiin poukkoilevasta musiikista ja omalaatuisesta persoonasta, Aivan liian v�h�n h�n saa tunnustusta teksteist��n. Lazaretto ei sin�ns� ole v�ltt�m�tt� se optimaalisin albumi t�m�n piirteen esiin nostamiseen, sill� levy on ainakin osittain saanut inspiraationsa Whiten ullakoltaan l�yt�mist��n, 19-vuotiaana kirjoittamistaan runoista, novelleista ja n�ytelmist�. V��r�leuka voisi tietysti heitt��, ett� silloin h�n on ollut sent��n tolkuissaan. Vaikea varmuudella sanoa mik� teksti on vanhaa ja mik� uutta, mutta naiiveja ja k�mpel�j�kin sanoituksia Lazaretto tarjoaa.

Whiten toinen sooloalbumi on hyv�ll� tavalla sekava ja kuulijansa haastava kollaasi kaikesta siit� mist� h�nen innoituksensa kumpuaa. Toisin kuin monilla muilla retroilijoilla, huomionarvoista on menneisyyden vaikutteiden luova k�ytt�minen; musiikkityylien sekoittaminen ja oman n�kemyksen tuomat maukkaat lis�ykset. Jack Whiten kenties suurin heikkous on s�vellystaito, mutta sit� ei aina ehdi edes huomata h�nen sinne t�nne r�j�htelev��, suorastaan h�tk�hdytt�v�� musiikkiaan kuunnellessa. Uskaliaampi voisi v�itt��, ett� t�ss� meill� on yksi t�m�n p�iv�n rock-musiikin harvoista auteureista - tunnistettavaa taiteellista visiotaan seuraava artisti. Albumin kansikuvassa asiaa on n�hd�kseni alleviivattu aika tarpeettomastikin.

Lazaretto tarjoaa erinomaisia esimerkkej� t�st�: albumin hienoimpiin paloihin kuuluva Three Women on lainattu 1920-luvulta, mutta Blind Willie McTellin blues on saanut oivan p�ivityksen Whitelta. Vaikka Led Zeppelin ja Son House ovat l�pikaikuvimmat vaikutteet my�s miehen soolotuotannossa, esimerkiksi tukevasti muriseva nimikappale ja v�hint��nkin arvoituksellinen That Black Bat Licorice (!) ovat nerokkaita rockin ja hip hopin fuusioita. Ja nyt ei puhuta mist��n tyylien raja-aidoilla karsinoidusta Run DMC featuring Aerosmith -listapopista. White r�pp�� rouhean rokkivy�rytyksens� p��lle flow'lla, josta tulee ensimm�isen� mieleen Eminem.

Selkeimpi� kantri- ja pop-paloja lukuun ottamatta Lazarettoa leimaa outous. Outoudella on kuitenkin molemmat puolensa: ilahduttava ja kauhistuttava, eik� maaliin osuminen ja samalla hyv�n tason pit�minen ole helppoa. White ei halua kulkea keskitiet� musiikissaan ja inho valmiiseen muottiin muovautumista kohtaan kuuluu my�s h�nen lauluissaan: In a time when everybody feels entitled/why can't I feel entitled too?/Somebody took away my god given right/I guess God must have gave it to you. Voisi kuvitella, ett� n�ihin s�keisiin voi samaistua niin suomalainen seksuaaliv�hemmist�n edustaja kuin perussuomalaisten ��nest�j�kin.