Strand of Oaks: Heal

Dead Oceans

Grungen ja postgrungen vaikutus amerikkalaiseen rock-musiikkiin on ollut järisyttävä. Ahdistustaan ruikuttavat (sinänsä joiltakin osin lahjakkaat) flanellipaidat aloittivat jenkkirokin upottamisen niin syvälle melodiatyhjiöön, ettei sieltä vielä 25 vuoden jälkeenkään ole ollut paluuta. Vaikka myös briteissä alkaa uuden sukupolven kohdalla näkyä, että The Beatlesin esiinmarssista on jo yli 50 vuotta, sumusaarten bändituotanto on melodisesti edelleen valovuosia rapakon takaisia kilpakumppaneitaan edellä. (Yksittäisiä poikkeustapauksia mahtuu toki mukaan).

Strand of Oaks on malliesimerkki vallitsevasta tilanteesta. Koska Timothy Showalter on 1980-luvun alun lapsena ollut ilmeisesti liian nuori innostumaan vaikkapa Guns N' Rosesin Appetite for Destructionista, hän tuntuu lainaavan meluisen kitararokkinsa melodisimmat osuudet vanhempiensa levyhyllystä. Levyarvostelun kirjoittajan vastuulle jätetään arviointi ja päätös siitä, millaiseen painoarvoon laitetaan perimmäinen kysymys: kenen biisejä tässä oikeastaan kuunnellaankaan?

Albumin kohokohtiin kuuluva Shut In ja Mirage Year nimittäin lainaavat ensimmäiset kymmenisen nuottiaan Bruce Springsteeniltä, Plymouth puolestaan Bob Dylanilta. Showalterin idolin, lahjakkaan Jason Molinan muistolle omistettu komea JM jättää päähän soimaan Neil Youngin Cortez the Killer -klassikon (musertavaa feedback-myllytystä myöten). Yllättävin lainaus on päätösraita Wait for Loven alku, jonka melodia on U2:n Sunday Bloody Sunday -hitistä.

Mitä sitten jää jäljelle? Mielestäni albumin vähiten muille velkaa olevat vedot ovat kasarivaikutteinen, oikeastaan kunnolla levyn käynnistävä Same Emotions sekä Phil Collinsia riemukkaasti kaikuva Woke Up to the Light. Ensin mainitussa New Order puskee kyllä läpi, mutta ei niin suoraan kuin aiemmin mainituissa lauluissa.

Jos täysin yhdentekevä Crazy Horse -yritelmä For Me jätetään laskuista, Heal on kokonaisuutena aivan kelpo levy. Se on yhdistelmä modernia indierock-äänimaailmaa ja häpeilemätöntä retroilua, muttei kuitenkaan saa ponnahtamaan sohvalta silkasta innostuksesta kuten hyvällä rock-musiikilla on tapana tehdä. Albumin perusongelman taitaakin parhaiten kiteyttää Showalter itse Shut In -laulussaan: I was born in the middle/maybe too late/everything good had been made.