RuoTo: Talvenselkä

Talkkuna

Ei riitä että yhtyeellä on haastava kirjoitusasu, miten tällaista metsästä tullutta ruosteista rock-folkkia voi oikein määritellä? Reilu kaksi vuotta sitten Desibelin toimittaja Saarikoski huomioi trion paikoin kompastelevan, kömpelön sekä hapuilevan soiton, ”sympaattisen hissuttelun”, sekä mieleen painuvat lyriikat, arvioidessaan bändin Metsänpeitto-albumia.

Monikaan asia ei ole muuttunut, vaikka soiton huojunta ei aivan mahdotonta olekaan. Kuka tietää? Hapuilu saattaa olla jopa tarkoituksellista, sillä kitaran ruosteista piikkilankaa muistuttava soundi ja rytmiryhmän paukutus tuntuu nyt tulevan kuin suoraan sieltä autotallin perältä. Mutta sellaisen äärimmäisen sympaattisen autotallin, jonka sisällä viettää mieluusti aikaansa ja jonka kulahtanut sohva on täydellisen rentouttava löhöillä.

RuoTo osaa folkata, rockata ja popata, sekä tietysti yhdistää näitä kaikkia tekijöitä toisiinsa siten, että painopisteet saattavat muuttua jo voimakkaasti yhden ja saman kipaleen aikana. Esimerkiksi avausraita Vene lähtee liikkeelle uneliaana folkkina, mutta loppumetreillä meno lähentelee jo Liekin progepoppia. Upeasti soiva Kaksoishaava on kuin 70-luvun folkilla muunnettu uransa alun Absoluuttinen Nollapiste ja isosta sydämestä heleästi soiva Aaveena on myös napakymppi, josta moni orkesteri olisi ylpeä.

Talvenselkä on hitaasti aukeava albumi, jonka veto voimistuu kuuntelukertojen kasautuessa. Ossi Oinas-Panuman persoonallinen laulutyyli ja polveilevat kappaleet eivät välttämättä ole kaikkien mieleen, mutta koskapa mikään todella upea olisikaan?