James: Le Petite Mort

Cooking Vinyl

Kuolemasta ammentavat aiheet yhdessä eläväisesti rullaavan etenevyyden ja positiivisesti kimaltavan stadionkaaren kanssa muodostavat kiehtovan keitoksen pitkän linjan manchesteriläisyhtyeen 13. studioalbumille. Jo kahdeksankymmentäluvun alussa perustettu, nykysoundillaan jonnekin alternativen, indierockin ja indiepopin välimaastoille sijoittuvan Jamesin uutukainen on kieltämättä musiikiltaan sitä samaa jatkumoa josta desibeli.netin Tuomas Tiainen vuoden 2010 minialbumi The Night Beforen arviossaan käytti hauskaa sanavalintaa adult oriented indie pop - eli hienosti sovitetut pop-biisit ovat helposti lähestyttäviä ja soundimaailma ei ainakaan räisky. Le Petite Mortin kuolema-teemalla ja herrojen biisikynällä tämä ei silti tarkoita sitä että ainakaan tämä albumi olisi millään tasolla eltaantunut, lässähtänyt tai epäkiinnostava. Pikemminkin kyseessä on erittäin hieno ja koukukas kokonaisuus kypsään ikään ehtineeltä orkesterilta, joka kuulostaa samaan aikaan kokeneelta kehäketulta ja innokkuudessaan tuoreelta ja jopa uudesti syntyneeltä.

Jo 25 miljoonaa albumia maailmanlaajuisesti myynyt ja jo kertaalleen lopettanut yhtye ei lämmittele vaan tarjoilee nipun hienoimpia kappaleitaan aikoihin. Materiaali vaihtelee jylhemmän ja massiivisemman "ison" soundin ja maanläheisempien ja akustisempien slovareiden välillä. Nyanssia kohtalokkuuden ja optimistisemman ilmeen välillä löytyy molemmista puolista. Tim Boothin ääni kuulostaa kaiken aikaa vahvalta veturilta soitossa, ulottuvuutta riittää niin kirkkaisiin riisutumpiin hetkiin kuin isoihin aallonharjoihin.

Vaikka "massiivisen pieni" avausraita Walk Like You alkaa haikeasti näppäillen, se kuuluu silti isompaan puoleen, kunhan kunnolla liikkeelle pääsee ja kerroksittain kasvaa. Varsinaista potkua ei tapahdu lainkaan vaan kasvatus on sinfonista ja vaivihkaista. Le Petit Mortin parhaita puolia on nimenomaan kappaleiden sulavuus ja ymmärrys siitä missä kulkee kultainen keskitie isouden ja herkkyyden välillä sovituspuolella. Siihen kun vielä lisää koukukkaan sävelkynän ja taidon pitää kiinni tunteesta jykevissäkin hetkissä niin päästää lähelle Le Petit Mortia.

Sähköisempi Curse Curse on vahvemmin diskohitti, missä savuinen ja säröinen neonvalovälke saa rinnalleen Boothin mukavan leppoisan mutta silti korkealle kaartavan ja ärhäkkyyteenkin yltävän laulun. Tequila-vetoinen nousuhumala-kertosäe on levyn mieleenpainuvimpia hetkiä korvamato-osastolla. Ison kaaren kiiltoon luottava Moving On jatkaa yhtä reippaasti, kipakka kertosäe ja sen marinoiva trumpetti tuo mukavan energistä valoa koko levyn mittakaavassakin. Säröruvella rullaava Gone Baby Gone riisuu vaihteeksi kaaren pois ja sykkii riisutusti mutta virkeästi, kerrossaan jopa munakkaasti. Frozen Britain on hienosti kasvava eeppinen teos, jossa Booth tavoittaa äänellään James Dean Bradfieldin mieleen tuovan korkealta ja kovaa -kirkkauden. Raukeampi Interrogation rullaa ja sykkii kyllä, mutta vaivihkaisesti. Iso kaari leijuu taustalla, mutta sillä ei ratsasteta kuin pieniä hetkiä.

Akustisesti hiippaileva slovari Bitter Virtue riisuu sitten sen kaarenkin taustalta ja sivelee kauniisti hissutellen. Intiimillä otteellaan kappale sekä nostaa heleyden vieläkin enemmän esille että tarjoaa toimivaa vastapainoa isommalle aallonharjalle. Valtameren ohella myös lammikossa voi nähdä kauniita veden liikkeitä. Pianoballadi All In My Mind kasvaa ensin jousilla ja lähtee sitten askeltamaan valoisasti mutta raukeasti. Unisella trumpetilla hurmaava melankolinen Quicken The Dead kasvattaa jälleen ilmettä jykevämpään suuntaan. Öisen seesteinen All I´m Saying päättelee levyn hellästi mutta isosti ja päättäväisesti kuin vanhempi joka tietää mitä tekee nukuttaessaan lastaan vauhdikkaan päivän päätteeksi. Reippaasti ja määrätietoisesti mutta läsnä ollen. Samainen ote tekee levystä alusta loppuun nautinnollisen - James tietää koko ajan mitä on tekemässä ja on saanut kuolema-teemasta samaan aikaan sekä menevän ja korkealta maalaavan että heleän ja intiimin kokonaisuuden aikaan. Aikuista totta kai, mutta tyylikkäästi.