Absoluuttinen Nollapiste: Pisara ja lammas 2

Diu Dau

Aina luotettava Absoluuttinen Nollapiste ilahdutti reilu puolitoista vuotta sitten julkaisemalla erinomaisen Pisara ja lammas 1 -levyn. Kuten kiekon nimikin antoi jo ymmärtää, kyseessä oli fantasia/sci-fi -tarinan ensimmäinen osa ja nyt on koittanut sen toisen puoliskon aika.

En lähde sen kummemmin spoilaamaan itse tarinaa, joka jäi edellisen osan lopussa herkulliseen kohtaan, mutta kertojana jatkaa nytkin Tommi Liimatta ja muissa rooleissa ovat ensimmäisen levyn tavoin Erkki Seppänen (lammas), Olavi Uusivirta (paimen) sekä Paula Vesala (nainen). Uutena lenkkinä mukana on Milla Palovaaran esittämä paimenen äiti, jonka rooli on pieni mutta tärkeä. Ja kuten antiikin tragedioissa konsanaan, saa myös kuoro kertoa omat osansa traagisiakin piirteitä saavassa tarinassa. Liimatan osuus kertojana on jopa yllättävän vähäinen, mutta ensimmäisen osan pohjalta siirtymä on ymmärrettävä ja levyt kannattaakin kuunnella yhtä soittoa, mikäli vain mahdollista.

Monen muun Absojen progerokkiin mieltyneen tavoin olen pitänyt vuoden 1999 Suljettu-albumia bändin tähänastisen uran suurimpana saavutuksena, mutta Pisara ja lammas –tarinan ensimmäinen osa nousi toden teolla haastamaan kyseistä klassikkoa. Tätä taustaa vastaan odotukset toista osaa kohtaan ovat kasvaneet miltei mahdottomiksi, mutta Liimatta, Krutsin, Lääkkölä ja tuotannostakin vastannut bassotaitelija Otsala pystyvät miltei ylittämään tuon riman. Sanon miltei, koska tältä toiselta kiekolta ei tahdo löytyä sitä viimeistä puserrusta jonka mainiosti kasvatettu juoni olisi ansainnut. Lisäksi ensimmäisen osan vahvimmat osaset nousevat sittenkin kokonaisuuden upeimmiksi paloiksi, vaikka marginaali ei suuri olekaan.

Kuten totuttua Liimatan tekstit ovat täynnä pieniä oivalluksia sekä herkullisia helmiä. Miehen kyky sanoa vain tarvittava ja kertoa niillä puuttuvilla sanoilla loput on edelleen vertaansa vailla. Tekstien rinnalle nousevat sävellykset, jotka kierrättävät näppärästi teemoja ja nojaavat tällä kertaa enemmän koskettimiin ja vokaaleihin kuin kitaraan. Bändille tyypillinen huumori on myös läsnä, mutta aurinkoisena ja tarvittavana ironisena, eikä mitenkään ”halpoihin temppuihin” sortuvana. Eipä sen puoleen, että moista olisi herroilta odotettukaan.

Yhteenvetona on todettava, että Pisara ja lammas –tarina saa asianmukaisen päätöksen, joka avaa yhtyeelle samalla nipun uusia ovia. Siinä missä viidentoista vuoden takainen Suljettu muuttui nopeasti klassikoksi, on tuoreella teoksella kaikki mahdollisuudet samaan – kenties jopa enempäänkin. Kyllähän tällainen rock-ooppera kääntyisi kovin helposti ihan teatteriksikin.