Pepe Willberg: Pepe & Saimaa

KHY Suomen Musiikki

Kun Freeman julkaisi 2011 ensimmäisen albuminsa 25 vuoteen, alkoi kiiriä huhua myös toisen "menneen talven lumeksi" hylätyn artistin paluusta kirkkaampiin parrasvaloihin. Yhteistä Pepe Willbergin ja Freemanin paluulevyille olisi nuorempaa polvea edustavat taustahahmot. Freemanin omien sävellysten taso tuli puskista, mutta hän oli keikkaillut jo vuosikymmenet kohtuullisella yleisömenestyksellä Menneisyyden vangeissa. Willbergistä sen sijaan tätä levyä edeltävät muistikuvat eivät olleet kovinkaan ruusuisia. Mies ei erityisemmin onnistunut Tommy Tabermannin runoihin sävelletyllä Kaksi ihoa -albumilla, ja tuorein medianäkyvyys liittyi umpisurkeasti myyneeseen ja peruttuun kiertueeseen muutama vuosi takaperin. Willbergiä kävi sääliksi: tämäkö on veteraaniartistin kohtalo, jos hänellä on yksi maan ainutlaatuisimmista äänistä, mutta ei tarpeeksi taiteellista lahjakkuutta ja oikeanlaisia taustavoimia?

Onneksi tarinalla on enemmän kuin onnellinen loppu - tai ainakin välitilinpäätös. Mielikuva vakavasta artistipersoonasta saa aika erilaisia sävyjä, kun eetteriin tärähtää Pepe & Saimaa -albumin avausraita Leikitään. Willberg antaa tenorinsa kaikua täysin palkein kuin parhaimpina päivinään, mutta jylhän pateettista 60-70-luvun italokäännösiskelmää muistuttava laulu ei kerrokaan niistä perinteisen yltiöpakahduttavista kliseistä: mua turhauttaa/kun ei tehdäkään/niin kuin juuri sovittiin/hän ei tahdo tehdä niin/tänäänkään. On melko selvää, että kellä tahansa ei ole pokkaa avata jo ennakkoon hypetettyä paluulevyään kahdeksanminuuttisella teoksella vanhemman tai isovanhemman turhautumisesta omapäiseen uhmaikäiseen. Kokonaan oma lukunsa on kappaleen jumittava kolmeminuuttinen krautrock-väliosa, josta olisi toki yhden minuutin voinut huoletta poiskin leikata.

Loppulevy tasapainottelee funkahtavan progen, 70-lukuisen aurinkoiskelmäpopin ja massiivisen barokkipaatoksen välillä. Saimaa-pomo Matti Mikkolan teoskokonaisuudeksi rakentamia seitsemää raitaa täydentävät Eppu Kososen hyvin sekaan sopivat popiskelmät. Kerkko Koskisen aseista riisuvaan mahtipontisuuteen Mikkolan sävellykset ja sovitukset eivät yllä, mutta tuskin se on ollut tarkoituskaan. Huomattavaa onkin miten sovitukset, tuotanto ja äänimaailma voivat vaikuttaa levyn luomiin mielikuviin. Vaikka albumi sukeltaa 70-lukuisen iskelmän perusjuurille klassisemman puolen Otto Donner -vaikutteilla, Uneton voisi aivan hyvin olla Suede-levyn lipunheiluttajaballadi, ja Aivan sama mulle mä oon onnellinen vaikkapa Tuomon soul-albumin helmiä. Tällä kadulla kaikuu (tarinan puutteesta huolimatta) paitsi ehtaa Springsteeniä myös Manic Street Preachersin sinfonisimman laidan poppia. Tai yhtä lailla Electric Light Orchestraa ja Phil Spectoria.

Peräti kolme vuotta kestänyt projekti voidaan todeta onnistuneeksi, vaikka ajoittain pieni muodollisesti pätevän maku suuhun kulkeutuukin. Willbergin lähes täyden kympin suoritus kuitenkin joko karkottaa tai piilottaa kitkerän aromin tietymättömiin, samoin kuin sen että orkesteri ja artisti eivät ole todennäköisesti edes nähneet toisiaan. Huomattavaa on myös se, ettei miehen ääni ole korville kaikkein miellyttävintä. Rosot, railot ja säröt laulussa tuovat kuitenkin Timo Kiiskisen ja Johanna Vuoksenmaan pääasiassa onnistuneisiin tuokiokuviin ja jopa filosofisiin elämänviisauksiin sitä tärkeintä: elettyä elämää.

Aivan maaliviivalle Pepe & Saimaa ei kuitenkaan samalla fiiliksellä kanna. Elämän seppeleet lähtee täysin lapasesta, eikä se ole myöskään sävellyksellisesti kovinkaan kummoinen. Pienessä kauneusvirheessä ei olisi muuten mitään ongelmaa, mutta kun kyseessä on yli kymmenminuuttinen päätösraita, se katkaisee tyylitajuisen lennon viimeiset laskeutumisvalmistelut harmillisesti. Onneksi kone tulee kuitenkin kaikesta huolimatta ehjänä maahan. Ja se mikä finaalissa kapsahtaa katajaan, onnistuu komeassa Ajan sisällä -teoksessa.