Sonata Arctica: Pariah’s Child

Nuclear Blast

Viisitoistavuotista uraansa juhliva Sonata Arctica on viime vuosina seikkaillut raskaamman ja progemman metallin saroilla. Tiedä sitten onko yhtye halunnut tietoisesti karistaa kevytpowermetallin leimaa niskastaan, mutta nyt Tony Kakko ja kumppanit ovat tehneet taas jyrkän käännöksen kohti alkupistettä. Pariah’s Child onkin powereinta ja hyväntuulisinta metallia mitä ryhmä on tehnyt pitkään, pitkään aikaan.

Yhtyeen vannoutunut ja laaja fanikanta on tiettävästi jo vuosia odottanut suosikkiensa paluuta juurille, mutta tuskin monikaan osasi odottaa näin rentoa, rullaavaa ja hyväntuulisen pakottamatonta albumia enää saapuvaksi. Pariah’s Child on ensisijaisesti melodista metallia, jonka raskaus ja melodisuus rakentavat hitaasti tarttuvan kokonaisuuden. Alkuvuosien hurja tempo löydetään edelleen kun sille on tarvetta, mutta merkittävä osa palasista etenee keskitempoisina puristuksina.

Avauksena kuultava sinkkuraita The Wolves Die Young lyö saluunan ovet niin rehvakkaasti auki, että kestää hetken ennen kuin toinen yhtä toimiva herkkupala saadaan kuulla. Cloud Factory hipoo jo alussa korkealle nostettua rimaa, mutta vasta lähes kuusiminuuttiseksi pienoisoopperaksi kasvava Blood lunastaa jatkuvasti kasaantuvat odotukset. Mielenkiintoinen on myös perusrokkina alkava ja lopussa totaalisesti hämmentävä Half a Marathon Man, mutta näissä kohdin sikari jää sittenkin saamatta. Kiekon sulkeva kymmenminuuttinen Larger Than Life osoittaa puolestaan, että Kakon sävellyskynästä irtoaa tarvittaessa ihan Nightwish-kalibeerin metallioperettia, jonka tunteiden vuoristoradassa kelpaa hiusten hulmuta.

Sonata Arctica palasi takaisin alkulähteilleen, mutta muuttuneena, siitä ei ole epäilystäkään. Pariah’s Child ei ole mikään suora jatke menneille ajoille, vaan se yhdistää yhtyeen eri aikakausien palasia kekseliäästi. Sillä ei ole lopulta väliä, onko tämä nyt poweria vai perinteistä metallia – tämä on uutta Sonataa ja se riittää mainiosti.