The Black Keys: Turn Blue

Nonesuch

Fever ei ollut erityisen hyvä valinta sinkuksi. Se on kappale muovia, jonka koukkua toistellaan syntikalla. Se kuulostaa kyllä The Black Keysiltä, mutta tuntuu olevan suunnattu ihmisille, jotka eivät vielä tiedä sitä. Se on harha-askel megafestarin päälavalle, tanssittamaan yleisöä yli rockin sisäisten rajojen. Onneksi se on myös The Black Keysin kahdeksannen levyn heikointa antia.

The Black Keysiä ei voi syyttää johdonmukaisuuden puutteesta. Kuten edeltäjänsä El Camino, myös Turn Blue on kevyttä ja helposti omaksuttavaa musiikkia - siis poppia ja miksei valtavirtaistakin, mikä varmasti tuntuu kiusalliselta yhtyeen alkuaikojen rajatummasta ja raaemmasta ilmaisusta pitävistä. Samalla Turn Blue löytänee yhtyeelle yhä uusia ystäviä.

Kumpaakaan ryhmää ei voi moittia: Dan Auerbachin ja Patrick Carneyn yhtye on kulkenut melko kauas esim. Thickfreaknessistä, mutta toisaalta tehnyt sen omilla ehdoillaan ja luontevasti askel kerrallaan, antanut aina uusien tyylien kaikua musiikissaan. Se on myös antanut musiikkinsa muuttua pinnalta, mikä lienee tuottaja Danger Mousen ansiota. Turn Blue on edeltäjänsä lailla tehty studiossa, ja kaikki kolme ovat osallistuneet sävellystyöhön. Lopputulos on tätä myötä pehmeä ja pyöreäkulmainen, muttei vain yksinkertaisiin ratkaisuihin nojautuva.

Esimerkiksi kelvannee levyn aloittava melkein seitsemänminuuttinen The Weight of Love, joka kitarasoolojensa avulla kuljettaa biisiä yhtyeelle ei-niin-kovin-tavanmukaisesta psykedeelisemmästä rockista matalatempoisen popfiilistelyn kautta souliin. Toisaalta, levyn pintatäytteen jälkeen viimeisenä kuultava Gotta Get Away on hämmentävä kaikessa classicrockmaisuudessaan. Jos levy muuten joka solullaan huutaa trendikahvejaan litkivän kansanosan huomiota, on Gotta Get Away kuin avunhuuto paeta halvan oluen ja isojen autojen pariin.

Turn Blue ei kuitenkaan ole vain pintaa. Se on myös patoutunutta vimmaa, intiimiyttä ja seksiä jotka eivät pyydä koko olemuksellaan tulevansa huomatuksi. Paikoin pinnan alta pilkottaa todellinen surumielisyys ja masennus (mikä erottaa Turn Bluen El Caminosta), eli kaikki on tavallaan hyvin; Auerbach ja Carney tekevät sitä mitä aina, huolettomasti ja fiilispohjalta. Danger Mouse antaa heille tilaa tehdä niin, ja huolehtii samalla että pinta on tarpeeksi monipuolinen kosiskellakseen entistä laajempaa yleisöä.

Turn Blue ei kuitenkaan aivan tiedä, mitä se haluaisi olla. Albumikokonaisuutena sen määrittävimmäksi piirteeksi jää sekavuus, ja kokoelmana sinkkuja se olisi liian yhdentekevä. Ikään kuin ilmaisua olisi haluttu venyttää mahdollisimman pitkälle popin suuntaan, kosiskeltu suuruutta mutta unohdettu kertosäkeet. Ja samalla haluttu pitää ilmaisu ennallaan, raakana mutta ilman että tunteiden palo kuuluisi. Ota siitä sitten selvää.