Johanna

Kotiteollisuuden uunituore pitkäsoitto jatkaa melko tarkkaan siitä mihin edellinen Kuolleen kukan nimi meidät noin puolitoista vuotta sitten jätti. Vaikka soundipolitiikkaa on kevyesti päivitetty ja yhteensoitto toimii aavistuksen aikaisempaa paremmin, tuntuvat etenkin ensimmäisillä kuuntelukerroilla muutokset vielä melko kosmeettisilta. Sanoituksista vastaava laulaja/kitaristi Hynynen on saanut lyriikkakynänsä terävämmäksi kuin koskaan, ja vaikkei mies mikään Eino Leino ole, on tylyn suorassa ilmaisussa jotain karun koskettavaa. Usein päästään jo hyvin lähelle suomalaisen juron äijän kivistä sielun maisemaa, ja se jos mikä on tunnetusti äärimmäisen vaikea tavoittaa.

Helvetistä itään käynnistyy komeasti nimikappaleellaan, joka on velkaa elämänsä edellisen levyn Meren mutaa biisille. Vaikka raita on levyn ensimmäinen sinkku ja videokappale, jää se allekirjoittaneelle melko tyhjäksi ja mitäänsanomattomaksi vetäisyksi, ehkä juuri tuon turhan silmiinpistävän tuttuuden takia. Mutta, mutta – jos alku onkin hieman hankala antavat seuraavana soivat Veri valuu maahan sekä Kuningas mammona raskaita iskuja perille asti, ja kanveesiin asti painutaan kun jo viime kesän festareilla soitettu Minä olen heitetään tuleen. Jos tästä biisistä ei leivota singleä, on jonkun levy-yhtiössä vaihdettava lääkitystään. Tämän taivaan alla tiputtaa vauhtia ja osoittautuu melko mitäänsanomattomaksi raidaksi. Onneksi notkahdus on vain kevyt ja hetkellinen, sillä levyn äänitysten aikana syntynyt Viittä vaille vainaa kääntää tiukalla ehdottomuudellaan kurssin takaisin kohti synkempiä yläilmoja.

Seitsemäntenä soiva Tuonen joutsen oli pitkään aukeamaton mysteeri, sillä tällä sävellyksellä Kotiteollisuus avaa ovia uusiin, lähinnä kellarikerroksessa oleviin huoneisiin, joiden synkeillä seinillä teosmainen sävellys kaikuu puolihulluille korville. Ei kovinkaan kaukana, ehkäpä vain yhden seinän takana, jatkaa Kaksonen synkkää tilitystä hitaan ja synkkämielisen junttauksen voimin. Raudanlujat ottaa vuorostaan muutaman askeleen kohti tutumpia tontteja, kertoen taas tuttuja tarinoita niistä tavallisista palava- ja kylmäsydämisistä jumalan ja rahan välillä taiteilevista ihmisistä joista Hynynen jo niin monesti on meille tarinoinut. Päätöskappaleena kuultava Yö päivää keinuttaa jatkaa hieman tutumpien, mutta ehdottoman erinomaisten, polkujen tallaamista kuroen aivan varkain pitkäsoiton viimein umpeen.

Lappeenrannan kolmikko ei ole huhuista huolimatta vieläkään myynyt itseään, vaan tyytyy vain laulamaan vinosti irvistellen kaiken maailman myyntimiehistä. Vaikka tällä kertaa ei otetakaan niin suurta askelta eteenpäin kuin viime levyn ilmestyessä, on suunta kuitenkin hieman muuttunut – ja tien päässä horisontti näyttää yhä vain kirkkaammalta Kotiteollisuudelle. Tästä on hyvä jatkaa.