Neil Young: A Letter Home

Reprise

Jos Neil Youngilla ei olisi takanaan niin mittavaa uraa kuin on, voisi huolestua hänen luovuudestaan. 2012 ilmestyneessä kirjassaan Muistelmat Young kertoi lopettaneensa lääkärin kehoituksesta pilvenpolton, ja menettäneen sitä myötä kykynsä säveltää uusia biisejä. Levyjä on lopettamisen jälkeisinä parina vuonna ilmestynyt silti jo neljä: yksi live osana Archive-sarjaa, uutta materiaalia sisältänyt Psychedelic Pill (uuden tarkoittaessa tässä yhteydessä sellaista itseltään lainaamista, että koko uutuuden voi kyseenalaistaa) ja kaksi lainakappaleista koostettua levyä, Crazy Horsen kanssa äänitetty Americana ja tuore A Letter Home.

A Letter Home on lähtökohdiltaan mielenkiintoinen, vaikka Young on työstänyt sitä Jack Whiten kanssa. Levy on äänitetty 1940-luvulla rakennetussa Voice-O-Graph -äänityskopissa. Puhelinkopin näköinen laite oli aikoinaan markkinoiden vetonaula: kun koneeseen laittoi kolikkoja sai äänittää levylle itseään, puhetta, musiikkia tai mitä ikinä. Eli eräänlainen iso esiaste mille tahansa kotistudiolle, nykyään tuotokset vain tallentuvat kovalevylle seiskatuumaisten sijaan.

Koska musiikki äänitetään kaivertamalla suoraan vinyylille, lopputulos on odotetun lo-fi; paikoin Young kuulostaa kuin hän soittaisi ja laulaisi kurkkupurkissa. Estetiikka tukee levyn ideaa, Young esittää lauluja jotka ovat pääosin hänen omasta nuoruudestaan, 1960-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Siis vanhoja lauluja, jotka ovat olleet hänelle tärkeitä, usein kuultuja; lauluja jotka oletettavasti ovat muovanneet häntä ja ohjanneet uravalintojaan.

Young säestää itseään akustisella kitaralla, ja muutamissa kohdissa White soittaa pianoa. Lopputulos on vähäeleinen ja koristelematon, ja tuotantotapa vain lisää välittömyyden tuntua. Vaikka alkuperäismateriaali on jokseenkin homogeenistä, muovaa Young siitä vielä yhdenmukaisemman jatkumon ja saa sen kuulostamaan lähinnä itseltään; Bert Janschin Needle of Deathin, Bob Dylanin Girl from the North Countryn, Tim Hardinin Reason to Believen, Willie Nelsonin On the Road Againin, Bruce Springsteenin My Hometownin.

Levy tarjoaa huimasti viitteitä Youngin omaan tuotantoon. Laulut eivät vain ole esikuvia tai kipinänantajia Youngille, vaan paikoin hän tuntuu ammentaneen niistä enemmänkin, Ambulance Bluesiin, The Needle and the Damage Doneen tai mihin ikinä. Eräänlaista velanmaksua ja kunnioitusta siis, mutta aivan tyylillä. A Letter Home on silti kaksijakoinen levy. Toisaalta se jatkaa Youngin yleensä laadukkaiden, tavalla tai toisella retrospektiivisten julkaisujen sarjaa. Se sisältää joukon hyviä kappaleita, ja kuulostaa sellaiselta kuin Neil Youngin mies-ja-kitara -levyn kuuluukin.

Samalla levy on hyvin surumielinen, tavalla jota en miehen tuotannossa aiemmin muista kuulleeni. Tunnelma on harras, ja paikoin Young kuulostaa siltä, kuin hänellä olisi itku kurkussa. Se johtuu todennäköisesti äänityksestä, mutta miksei se voisi pitää paikkansakin. Levyn alussa Young puhuu äidilleen haudan taakse, ja sen jälkeen hän toimii muiden lauluja esittävänä jukeboksina. Eikä siinä mitään, Young on sillä tapaa antaumuksellinen tulkitsija, ettei hän tee siitä numeroa. Se saattaakin olla kaikki, mitä hänestä enää irtoaa.