AHOLA: Tug of War

Playground

Helppoa heviä ja simppeliä metallia, kunhan heavy rockin perinteet ovat vain hallussa. Siinä kiteytettynä AHOLAn idea vuonna 2014, eli Jarkko Aholan kipparoima bändi jatkaa tuttuakin tutummilla ja turvallisilla urilla. Mikäli siis Ronnie James Dion aikainen Black Sabbath, tai rokimpi kasari Manowar ovat lähellä metallisydäntäsi, osuu Tug of War taatusti lähelle tuota kohdetta. Ikävä kyllä AHOLAn toinen albumi ei ole mikään Heaven and Hell tai Sign of the Hammer. Niitä todellisia teräsniittejä kun kiekolta ei löydy ainuttakaan.

Huiput jäävät siis puuttumaan mutta tasaisen vahva työ kantaa jonkin verran hedelmää pidemmässä juoksussa. Herra olisi voinut lähteä etsimään viisumenestystä kiekon kahtia halkaisevalla slovarilla One Among the Crowd, joka on päätynyt nyt täysin väärään seuraan. Lähes yhtä suuri huti on levyn päättävä Beerland 2 -instrumentaali, sillä tällaisia ruotsinlaivakevytjazzeja voi hukuttaa sinkkujen b-puolille. Nyt sinänsä tuhdin kiekon jälkimaku pilaantuu täysin tällaisen ”lounge helmen” takia.

Mainitsinko jo Manowarin ja Dion? Mainitsin? Okei, jatketaan sitten siitä. Pastissien toimivinta laitaa edustaa On the Run, jossa testosteroni ja hiki löyhkäävät, kun kummankin esikuvan parhaita puolia naitetaan yhteen. Eeppisempi (eli Diompi) The Final Incantation raapii mukaan Iron Maidenin kevytmystisyyttä ja I Need You paljastaa Coverdalelta pöllityt irtorintakarvat. Jokaiselle on siis jotain, mutta minne se AHOLAn oma juttu katosikaan?

Kaikesta kritiikistä huolimatta korostan, että metallinelikko voisi olla paljon enemmänkin ja olisinkin toivonut enemmän Still Metalin kaltaisia paahtoraitoja. Ne eivät ole välttämättä kaikkein hienosyisempiä vetoja, mutta mitä väliä sillä on jos veri virtaa suonissa nopeammin ja koukut tarttuvat noinkin hanakasti. Soundin monipuolistaminen on hyvä tavoite, mutta kun jalostustyötä ei jakseta tehdä riittävästi, on lopputulos lähellä metallijukeboksia. Eikä se tainnut olla AHOLAn idea, ainakaan alussa.