Juno & The Gambit: Trapetsitaiteiluu

QCL/GBR

Suomalaiset räppärit, sekä soolourallaan menestynyt että hittiyhtyeistä Elokuu ja SMC Lähiörotat tuttu Juno ja turkulainen, kohta kymmenen vuotta piireissä sekä useammalla kielellä räpännyt että aktiivisesti musiikkia tuottanut The Gambit lyövät kättä yhteen. Yhteisalbumilla Gambiitti on säveltänyt biisit, tarinoista herrat vastaavat yhdessä. Teemana on groove "juuriräp" amerikkalaisen funkahtavan hiphopin ja 70-luvun mustan soulin hengessä.

Mitä yhteistyön hedelmästä sitten jää kuulijalle käteen? No ainakin Gambiitti on hyvin saanut tiivistettyä valituista juurista toimivia musiikillisia palikoita kaksikon käyttöön. Molempien räpäytys on sulavaa, vaikka sellaista räp-flow´n hurmaa ei tällä levyllä juurikaan kohtaa. Avainasia on tietysti löytyykö sellaisia biisejä joilla Trapetsitaiteiluu nousee massasta?

Levyn alku ei oikein kolahda. Vaikka ysäri-räpin hengessä maustetaan mm. Punaviinei & Klassikoit -raidalla, ei kappaleesta nouse sen enempää sävellyksellisiä herutuksia tai sanallisia nerouksia jotka jäisivät päähän soimaan. Kaban vahvistama Pistä Likoon (Musta Korppi) askeltaa tylyhkön jämerästi ja naisääni kerrossa toimii, mutta muuten jäädään hiukan liikaa paikalleen junnaamaan. Avauksesta toki parantuu. Taskuis Reikiä jatkaa jämerien mausteiden ja kirkkaampien elementtien yhdistelyä, mutta sanallisen flown puolesta mennään peruskauralla.

Ensimmäisenä singlenä kuultu letkeän kesäinen Diggaan tippuu omaan korvaan huomattavasti paremmin. Kepeämpi musiikillinen ilme tuntuu sopivan myös Junon ja The Gambitin räpeille, letkeily sujuu luonnostaan. Rane Raitsikan kitarasoolo ei juuri lisäarvoa tuo vaikka sopiikin hyvin aurinkoiseen ilmeeseen. Nimibiisin hiippaileva kertosäe on ihan mieleen jäävä mutta muuten ei oikein lähde, soul-laulaja Johanna Förstin vahvistama pianovetoinen Unelmat on Diggaan-biisin ohella single-kelpoinen teos, toki lähinnä sekin loistaa autereisella kerrollaan. Pahaenteisempi Duunaa Sun Duunei tuntuu sopivan kaksikon räpeille osuvammin.

Jälleen rennompi mutta toimivasti tummasyinen Bisneksiä on ok, ei sen enempää. Lähes unelias ja hyvällä tavalla hypnoottinen Lähde Matkaan Mun Kaa on pilvihöttöröstään huolimatta melkoisen maukas annos, Salaöögaa pöhnöttää jälleen paikoillaan Karrikoiramaisen sokerisella otteella. Päätöksenä kuultava Rikas Mies sukeltaa pianolla rennosti ja leppoisasti lähes slovari-maisemiin. Staffron levynraaputus ja räpäytysten eteenpäin hölkkäävä ilme tuo reippaampaa vastapainoa. Se varsinainen kipinä jää silti saavuttamatta. Sama ongelma on suurimmassa osassa biiseistä, onneksi löytyy myös niitä korvia hörisyttäviä hetkiä.