Insomnium: Shadows of the Dying Sun

Century Media

Löysin Insomniumin kuuntelemalla Across the Darkin (2009). Ihastuin. Levyltä kuului komeita kaihoisia melodioita ja biisit keräsivät säännöllisesti energiaa voimakkaampiin osuuksiin hiljaisista suvantokohdista. Bändi osasi fiilistellä. Niilo Seväsen oudolla tavalla rauhalliselta kuulostanut monotoninen murina vieroksutti aluksi, mutta siihenkin tottui. Pidin valtavasti levyn surumielisestä yleisilmeestä. Bändi yhdisti melankolian metalliin erityislaatuisen onnistuneella ja omaperäisellä tavalla.

Shadows of the Dying Sunin kohdalla tunnen kyllästymistä. Tutuista sävellajeista kulkevat melodiat kuulostavat monin paikoin jo kertaalleen kuulluilta ja siksi ikävän kädenlämpöisiltä. Vapaata kieltä hyödyntäen soitetut melodiat, valtavat raitamäärät puhtaissa vokaaleissa – tutut elementit ovat paikoillaan. Albumilla on selkeästi aiempaa enemmän blastbeatia ja toisaalta pari varsin pop-henkistä raitaa, mutta päällisin puolin levyllä esiintyy jo hieman ikävässä mielessä tutun ja turvallisen kuuloinen bändi.

Insomniumille täytyy toki vetää kättä lippaan siitä, että yhtye on onnistunut luomaan itselleen harvinaisen tunnistettavan tyylin. Tunnustusta täytyy antaa myös Ephemeralin ja Black Heart Rebellionin kaltaisista väkevistä kappaleista. Shadows of the Dying Sun ei ole huono levy. Pitkäaikainen Insomniumin ystävä kuitenkin kuulee uudella levyllä lähinnä tuttuja rakenteita ja ennalta-arvattavia melodiakulkuja. Niilo Seväsen murinan liikkuessa jatkuvasti samoilla taajuuksilla Insomniumin monet kappaleet kuulostavat toinen toisiltaan yli levyrajojen. One for Sorrowin (2011) aikaan kamelin selkä pysyi vielä kasassa, mutta uusinta albumia kuunnellessa se tuntuu katkeavan.