Joose Keskitalo: Ylösnousemus

Helmi Levyt

Ota nyt tästä miehestä selvää. Joose Keskitalon ensimmäinen Kolmannen maailmanpalon jälkeinen albumi on musiikillisesti minimalistista - jopa kepeää - ja teksteistäkin on tällä kertaa karsittu kaikki enemmän tai vähemmän turha. Miten tämän yhtälön jälkeen on mahdollista, että Ylösnousemus on kenties miehen uran haastavin levy?

Jos kuvittelit, että johdanto toimii vain johdantona, johon tässä kerron valmiita vastauksia, joudut pettymään. Minulla ei ole niitä. On vain arvailuja ja tulkintaa. Ensinnäkin, Keskitalo jättää rivien väliin ja ilmaan leijumaan edelleen yhtä paljon kuin ennenkin, ellei enemmänkin. Hänen tekstinsä vain ovat tällä kertaa saaneet vaikutteita tiivistetymmästä runonlaulannasta. Toisekseen, painettujen sanojen puute johtaa melkoiseen pinnistelyyn tekstejä kuunnellessa.

Keskitalo kertoi keikallaan, että Ylösnousemus perustuu hänen saamaansa näkyyn, jossa forssalaisesta järvestä alkava tulva johtaa maailmanloppuun. Tavallaan kyse onkin löyhän temaattisesta, uskontoa peilaavasta tulvakokonaisuudesta, johon on soviteltu sopivia paloja. Takakannen pienoisnovellin aiheeksi päätynyt, häpeilemättömästi Bob Dylanin You Ain't Going Nowherea lainaava Ah ja voi jo kauhistu on teeman puitteissa kenties tärkein kappale, mutta hienoimmat hetket leijuvat aivan toisenlaisissa sfääreissä.

On selvää, että tulvateemasta kauimmas virtaavilta lauluilta vaaditaan eniten. Näky keittiössä on uskomaton "gospel-tarina" helvetin tulessa palavista (Wil)liam Gallagherista ja Kurt Cobainista sekä liedellä tirisemättömistä lihoista: David Lynch olisi tästä unenomaisuudesta ylpeä. Eikä kaunis Muuttopäivä jää kauaksi jälkeen, joskaan en ole täysin varma olisiko siitä siltikään hautajaisten ääniraidaksi. Mestattiin neljä miestä soi puolestaan jonkinlaisena aikuisten Grimmin satuna.

Mutta entäpä musiikki kokonaisuutena? Niin, se on Keskitalon levyissä aina se vaikein pala arvottaa. Vaikka hän on kirjoittajana ensiluokkainen - jopa ainutlaatuinen - ja soittaa huuliharppuakin paremmin kuin Dylan, säveltäjänä hän jää edelleen melko kauas herra Zimmermanista - joka ei toki ole reilu tai järkevä vertailukohta kenellekään. Samanarvoista runollista surrealismia ei kuitenkaan moni pysty tekemään, joten samalla hän on täysin looginen vertailukohta.

Keskitalon levyjen arvosteluissa pitäisi olla erillinen asteikko sanoille ja musiikille. Toisaalta pitää antaa arvoa myös sille, miten hän limittää poikkeuksellisen kirjallisen ilmaisunsa istumaan perinteisiin folk-sointukulkuihin täydellisen saumattomasti. Laulut soljuvat pakottomina, ilman minkäänlaisia paineita rakentaa niistä massayhteiskunnan kulutustuotteita. Keskitalo tuntuu tekevän musiikkiaan itselle ja taiteelle, miettimättä potentiaalisia kohderyhmiä pätkän vertaa. Tavallaan hänen laulunsa ovat siis syntyprosessin aikana tiukan yksisuuntaista viestintää, ilman tietoutta vastaanottajasta.

Kaikki on tietysti kuulijan korvassa, mutta Keskitalon salaisuus on kaiken jälkeenkin mielestäni siinä että hän tekee tavattoman kaunista musiikkia. Aiheista huolimatta - tai ehkä juuri siksi. Kyse onkin siitä miten ne aiheet riveille muotoillaan - ja levylle lauletaan. Sir Elwoodin hiljaiset värit tai vaikkapa Marko Haavisto ovat huomattavasti synkempää musiikkia, vaikka heidän lauluissaan päähenkilö ei murhaa vanhoja naisia hissiin tai mestattujen päät eivät pyöri pitkin katukiveyksiä.