Kaide Luukkonen: Kaiden levy

Velvet Beat

Kaide Luukkonen on nostalgikko. Heinolalais-juurisen indie rock-yhtye Varjon basistina tunnettu ja mm. Jann Wilden kanssa soittanut pitkänhuiskea herra julkaisee vuosien bändikokemuksien jälkeen soololevynsä, joka alleviivaa musiikillaan suhdetta eniten 60-70-lukuiseen patinaan Led Zeppelinin, Creamin, Dave Lindholmin ja kumppaneiden viitekehyksineen. Kaiden levyn "hippirock" on silti enemmän melodista poppia ja helposti lähestyttävää joskin monessa kohtaa tarinoissaankin menneisiin aikoihin haikailevaa bluesahtavaa tarinankerrontaa kuin maalailevaa progea tai haara-asennossa paahtavaa rockia. Koska tunnen kyseistä herrasmiestä jonkin verran, uskallan sanoa että levy on tekijänsä näköinen. Kaiden musiikillista maailmaa on tuotannossa peilannut Jani Matti Juhani -nimellä tällä kertaa toimiva Wilde, lopputulemana mielestäni hyvällä tavalla raikas tuulahdus ajatonta poppia menneiden aikojen patinalla.

Kaiden kirkkaahko ja helposti falsettiin asti taipuva lauluääni on helposti tunnistettava, mikä luo albumin kappaleisiin yhden selkeän leiman. Hipisti svengaava soundimaailma on samalla tavalla luomassa yhtenäistä punaista lankaa. Ja vaikka juuret ovat kaukana menneessä, on Kaidella biiseissään myös sen verran verevää imua että levylle on paikkansa myös vuonna 2014.

Laulunkirjoituksellinen ote vaihtelee arkisista ihmissuhteista vierestä nähtävien ilmiöiden tarkkailuun. Hilpeästi mutta samaan aikaan haikean melodisesti tapojen yhteen kolahtamista pohtiva Tarpeeksi sivistynyt onnistuu olemaan leppoisa vaikka kertojan tapasivistys ei tunnu riittävän kumppanille. Reippaan autereinen Kaupunkihipit viljelee heinäpaaleineen kesäisin, mutta kritisoi maanviljelyskulttuurin puuttumista kaupunkiviljelystä. Mä tahdon takaisin menneisyyteen -lause alleviivaa vahvasti levyn kaipuuta 70-lukuiseen ja siitä vanhempaan. Kantrahtava Mä lähden pois nostaa hymyn pirteällä duurillaan, Luukkonen osaa mestarillisesti yhdistää leppoisan rullaavuuteen.

Iltapäiväsiestan uneliaasti heruttava blues Matkalla (Mikä teitä riivaa?) saa napsuttelemaan sormia mukana, riisuttuna pianotunnelmointina alkava Pieni teksti lähtee rokkaamaan Hammondin tuella komeaan kaareen. Rakkautemme soilla siirtyy raukeassa mollissa astelevan rautalangan pariin. Hey Mies! luo nimellään mielikuvan Kauko Röyhkän suuntaan, mutta vinguttelee enemmän siellä Claptonin avarasti kaartavissa kitaramaailmoissa. Myös Varjomaista tummaa tapettia hyödynnetään mukavasti luomassa kohtalokkuutta pakettiin.

Barokkipop-romanttinen pianoballadi Kunnes kuolen pois on jousineen kaikkineen hillityn dramaattinen, Poikkeus ei nimestään huolimatta luo mutkaa levyn jatkumoon vaan maalaa rauhallisella öisellä kaarella kauniin pohdiskelun. Alussa leppoisasti svengaava Tango lähtemisestä askeltaa tangossa ensimmäisestä kerrostaan lähtien ja onnistuu luontevasti siirtymään hilpeästä haikeaan ja takaisin. Hymyillen rämpyttelevä Annika on helppo aurinkoinen rakkauslaulu, joka kelpaisi vaikka pieneksi kesähitiksi. Levyn päättävä Proletaari palaa jälleen kohtalokkaamman pariin pianon johdolla, onnistuen kaartavalla kerrollaan nousemaan levyn mieleenpainuvimpiin yksittäisiin raitoihin.

Keskimääräinen raukeus ei tee Kaiden levystä paikallaan junnaavaa nostalgiatrippiä, pikemminkin hötkyilyn poissaolo ja turhan testosteronin puuttuminen antaa tilaa biisikynän rikkaudelle ja tunnelman luomiselle. Sävyjen monipuolisuus palvelee myös biisikynää, sillä levyn parissa viihtyy hyvin vaikkei sellaisia todellisia selkäpiitä värisyttäviä kultakimpaleita olekaan tarjottimella. Ehkä niitäkin vielä nousee vaivihkaa?