The Notwist: Close to the Glass

City Slang

Saksalaisessa The Notwistissä on aina ollut parasta heidän kykynsä uusiutua omilla ehdoillaan, ikään kuin vahingossa. Varsinkin 2000-luvulla muutokset ovat olleet niin luontevia, että niitä kutsuisi ennemmin jalostumiksi, mikä myös kertoisi niiden koosta, muttei ikävä kyllä suunnasta: The Notwistin molemmat Neon Goldenin (2002) jälkeiset levyt ovat olleet edeltäjiään heikompia.

Ei Close to the Glass mikään katastrofi ole, vain hieman epätasainen levy. Se on kuin kopio taakse jääneestä armaasta, osin helppo unohtaa, osin kipeän osuva muistutus siitä mitä on rakastanut. Toisin sanoen, The Notwist osaa yhä kirjoittaa väkeviä ja pakahduttavia poplauluja, tai laulujen osia, ja samalla se hukkaa itsensä haahuiluun. En tarkoita, että nyky-Notwist olisi huonompi kuin 20 vuoden takainen itsensä. Vähän vähemmän mielenkiintoinen kyllä, tylsäkin. Tylsää on toki myös odottaa että yhtye ylittäisi Neon Goldenin, ehkä vähän epäreiluakin kun tyylitkin elävät.

Close to the Glass alkaa lupaavasti. Signalsin näkemys elektrosta ohjaa miellyttävästi sivuun, kun vain Markus Acherin ääni pitää kiinni vanhasta, ja nimibiisillä yhtye näyttää miten popkappaleella voi sytyttää tyhjentämättä pajatsoaan. Jo kolmas biisi, Kong, on kuitenkin tässä kontekstissa, keskellä mielenkiintoista ja luontevasti elektronisen orgaaniseen kiinnittävää äänimaisemaa, hukassa, kenties väärällä levyllä, ja muutenkin varsin yhdentekevä. Into Another Tune herättää taas toivon, kuten myös akustinen, rauhallinen ja surullinen Casino, joka voisi olla yhtyeen tunnuslaulu. Ambientmaisesti leijuva From One Wrong Place To The Next ei kuitenkaan tunne tietään kotiin, ja näin muodostuu kuva koko levystä: lupaava johtaa tyypilliseen ja tyypillinen latteaan.

Levyn perältä ei löydy mitään mullistavaa, vaikka pitkä Lineri välillä saa rakastumaan uudelleen. En tiedä miettiikö The Notwist tekemisiään kovin paljon tai analyyttisesti, tai tarviiko edes, mutta ainakin minusta alkaa tuntua että jokin tie on jo kuljettu loppuun, eikä rajumpikaan irtiotto olisi pahitteeksi. Close to the Glass on kaksijakoinen levy, miellyttävästi tutun ja turvallisen oloinen, mutta juuri siksi niin turha.