Kalkitos: Kalkitos

Plastic Passion

Olisi rikollista olla mainitsematta tässä yhteydessä yhtä 2000-luvun aliarvostetuinta pop-rock-yhtyettä Wojciechia. Ihan nyt vaan vaikka (kal)kiitoksena siitä musiikista ja hetkistä, joita tuo turkulaisyhtye kykeni kuuntelijoilleen luomaan. Mutta uudet tuulet ovat puhaltaneet Aurajoen yli jo jonkin aikaa, itse asiassa Wojciechin hajoamisesta eli vuodesta 2009 lähtien.

Wojciech on kuollut (vaiko vain laittanut unipoppinsa pop-unille?), kauan eläköön Kalkitos? Kyllä ja ei. Jari Oisalo ja Sami Lehtonen ovat nimittäin Mercury Revin sijaan löytöretkellä Blondien ja muiden 70- ja 80-lukujen uuden aallon orkestereiden maailmaan. Laulajaksi on valikoitunut jo Wojciechin levyille taustoja laulanut Mimmi Aaltonen, mikä sekin muuttaa kuviota yllättävän paljon. Aaltosen ääni on jo luonnostaan kova (ei pidä sekoittaa kovaäänisyyteen) ja lisäksi se on miksattu yllättävän pintaan.

Tämä myös erottaa Kalkitoksen muista runsaaseen äänimaisemaan nojaavista hengenheimolaisistaan. Onko se hyvä vai huono asia? En osaa sanoa. Toisaalta 1978 (joka sattuu myös olemaan Blondie-klassikko Parallel Linesin julkaisuvuosi) ja F-117A hehkuvat yhtä hienoja kitara- ja kosketinsoitinkuvioita sekä tarttuvia melodioita kuin menneessäkin elämässä. Toisaalta, Aaltonen on leimallisesti enemmän juuri pop-laulaja, jollaisia tässä genressä on aika vähän.

Oisalon urbaanit runot istuvat myös tällaiseen vähemmän verhottuun ja elektronisempaan ilmaisuun yllättävän hyvin, joskin tekstit vaativat valtavasti kuuntelua kun sanoja ei tule levyn mukana. Jonkinlaisissa menneisyyden tulevaisuudenkuvitelmissa ja kaupunkilaisten unelmissa vellova sanataide on parhaimmillaan verrattoman hienoa: heijastavat vielä mainokset pilviinkin/ehkä jo vuonna yhdeksänkymmentä. PMMP (tai Jori Sjöroos) on musiikillisesti lähempänä kuin äkkiseltään luulisi.

Kalkitos on parhaimmillaan ripeissä tanssittajissa. Aivan terävin biisimateriaali jää vielä uupumaan, mutta alkulevyn tasolle kipuava lopputrio jättää jopa kaipaamaan lisää. Kalkitoksen debyytti on kiistatta lupaava pelin avaus ja soittajien historia viittaa siihen, että parempaa on tulossa. Vaikeuksien kautta voittoon, sillä albumi valmistui jo vuonna 2012. Toivottavasti seuraavan levyn julkaisuun ei mene enää viittä vuotta.