Panssarijuna: Lihaperunasoselaatikkoportaat

Äänetön

Panssarijuna on hauska, välitön ja nopeasti valloittava yhtye. Pyytämättä mieleen tulee Neutral Milk Hotel, ja heti perään jonkinlainen häpeä että on edes tullut ajatelleeksi sellaista. Mutta minkäs teet: outoa on, eklektistäkin, ja ulosannissa paljon samaa narisevaa laulajaa myöten. Panssarijunan tausta on tosin paljon selkeämmin juurimusiikissa (jos sallitaan tällainen laaja ja epämääräinen termi, jolla viitataan osastolle blues-hillbilly-folk-jne.) siinä missä Neutral Milk Hotel on selkeämmin "vain" folk.

Panssarijuna ei myöskään ole ollenkaan niin ahdistuneelta kuulostava yhtye, enemmänkin elämäniloinen, tai ainakin hauska, tai ainakin välillä. Itse he kutsuvat musiikkiaan traumabluesiksi, mikä kuvaa mainiosti yhtyeen rämisevää, sivuun kiertynyttä ja päät viirauttavaa meininkiä. Perinteisiin sopivasti taustalla on (keksitty tai todellinen) tarina, jossa yhtyeen synty ja alkutaival kiedotaan Suomen historian kipupisteisiin. Mutta Panssarijunan estetiikka on lo-fia ja touhu muutenkin hyvin maanläheistä: todellisia ja bluesin kuuntelua tehokkaasti estäviä kliseitä vältellään viimeiseen asti. Tai ei välttämättä vältellä, niitä ei vain synny kun keskitytään tunnelmointiin ja hauskanpitoon eikä soittamiseen (joka kyllä hoituu siinä sivussa)?

Jos Panssarijuna ei liikkuisi konkurssien tai hajoavien parisuhteiden kaltaisten ei-erityisen-hauskojen aiheiden seutuvilla, se olisi kaikessa omintakeisuudessaan mainio kuplettiyhtye. Joku kuulisi siinä sukulaisuutta Irwiniin, johtuen ehkä osittain Jussi Karmalan nasaalista laulusta, mutta myös siitä että Panssarijunan ralleissa on samansukuista asennetta, protestin siemeniä. Perinteet Panssarijunalla on siis hallussa, mutta poikkeuksellisesti niistä muodostuu hyvin laadukas, joskin erikoinen oma ääni. Se on likainen ja irstas, rosoinen ja sattuva, hauskakin, mutta ennen kaikkea se viihdyttää, vaikkei ole aivan varma pitäisikö sen.