Mopo: Beibe

Texicalli

Kotimaisen jazz-kentän kiinnostuksen parin viime vuoden aikana saavuttanut Mopo-trio julkaisi ystävänpäivänä entistäkin orgaanisemman kakkosalbuminsa Beibe. Saksofonisti Linda Fredrikssonin, basisti Eero Tikkasen ja rumpali Eeti Niemisen maukasta ja menevää jazz-jamittelua tarjoileva levy nauhoitettiin kelanauhalle, mikä ennestään vahvistaa yhtyeen alkuvoimaisen rosoista äänikuvaa. Energia ja leikittelevä polveilu ei tarvitse sinfoniaorkesteria taustalleen napatakseen kuulijaa korvista, kolmikko saa heti levyn avaavalla nimiraidallaan matkan reippaasti liikkeelle.

Esikoislevyn Jee! pariminuuttisiin jaksoihin jaettu iloittelu jatsin maailmoissa leikkisin, paikoin myös freejazzin hengessä anarkistisin eväin jatkuu nyt vaihtelevammin. Fredrikssonin fonin johdattelemat äänikurvailut yltävät reilusta minuutista liki seitsemään - ilman että kokonaisuuden kuva silti siitä juurikaan häiriintyisi. Se jo pelkästään on taidonnäyte.

Mopon tuuttaus, viilaus, kopsuttelu ja vaivihkainen surffaus ei ole tylsää, niin kuin valitettavan monella jazzin kuvioita haastavan yrittäjän. Soitannollinen kepeys ja tekemisestä jopa ruvella asti käytäessä paistava iloisuus koukuttavat. Haikean melankoliset maalailut toimivat hyvin sen vastapainona. Vaikka Mopo asemoituu jazziin, on sen ilkikurisuudessa ja tuoreudessa samanlaista poikkigenrellistä viehätystä kuin esimerkiksi psykedeelisemmissä savolaisissa Astro Can Caravanilaisissa viime vuosikymmenellä. Mopo on samalla näistä kahdesta se sofistikoituneempi. Luulisi siis kelpaavan sekä punaviinissä marinoituneelle kulttuurikermalle että rokkiinsa lisäeväitä kaipaavalle vaihtoehtoväelle. Itse koen olevani enemmän jälkimmäistä ja ainakin minulle Mopo rikkoo hyvällä tavalla jazz-tarjonnan kaavamaisuutta. Beibe on maukas levy!