Convulse: Evil Prevails

Svart

Convulse kuuluu suomalaisen metallin kaanoniin, mutta ajan kuluessa ja ruumiinsa mädäntyessä se on myös löytänyt uutta ilmaisuvoimaa. Päälle vuosi sitten ilmestyneen EP:n jäljiltä en jäänyt kaipaamaan muuta kuin lisää biisejä, ja tässähän niitä on saanut jo tovin ja toisenkin narskutella ennen kuin ajatukset yhtyeestä asettuivat levyarvion muotoon, jota sinä, arvoisa lukija, juuri nyt tiirailet.

Yhtye kumartaa edelleen vanhakantaisen death metallin juurille sekä hyvässä että pahassa, mutta silkkaan nostalgiatrippiin Rami Jämsän johtama, hiljattain trioksi kaventunut ryhmä ei ole tyytynyt. Äänimaailma on asianmukaisen brutaali, mutta selkeä ja erotteleva. Juuso Nordlundin klassisella analogistudiolla on siis saatu talteen hienoa jälkeä, ja modernille, silotellulle ja hinkatulle metallille haistatellaan juuri sopivissa määrin, ja juuri oikealla tavalla. Kasettiaikakauden suhinaestetiikka loistaa poissaolollaan, ja kaikessa raakuudessaankin bändi kuulostaa lämpimältä. Raato ei toisin sanoen ole päässyt jäähtymään liiaksi.

Levylle päätyneissä kahdeksassa biisissä kuuluu niinikään perinteikkyys, mutta sellaisella vuosien viisastuttamalla tasolla. Laatu on hyvin tasaista, ja erilaisia tyylejä sotketaan rohkeasti kokonaisuuden hallinnan kärsimättä – progeilevien akustisten osienkin kohdalla tuntuu siltä, että meneillään on nimenomaan death metal-albumi. Tämän vuoksi Evil Prevails on dynamiikaltaan varsin toimiva, sisältäen sopivassa suhteessa turpaanvetoa, melodioita ja äkkikäännöksiä. Esimerkiksi Days are Dark- ja Reborn in Chaos –biisikaksikon kuluessa kuulijaa retuutetaan doom-junttauksella, bassokuviota myöten vuono-henkisellä räplätyksellä sekä akustisella tunnelmoinnilla, josta lähdetään vanhan jenkkideathin maille odottamattoman saumattomasti. Eihän tässä voi kuin virnuilla. Tai no, en tiedä onko se oikea termi kuvailemaan sitä fiilistä, mikä levyn loppumetrien painajaisbensiinin levittelystä jää.

Omapäisyydellä on silti hintansa. Jos Convulse onnistuukin yllättämään taidoillaan muovata perinteikkäistä aineksista varsin säväyttävä ja virkistävä paketti, on Jämsän yhdellä vaihteella muristuilla vokaaleilla kuunteluelämyksen nautittavuutta nakertava vaikutus. Ajoittain tyyli sentään vaihtuu pahaenteiseen mutinaan, ja toki nimikkoraitaa kaunistavat myös naisvokaalit, mutta tämän osa-alueen kehittämiseen ehkä silti tekisi mieli kiinnittää huomiota – varsinkin nyt, kun orkesteri painaa eteenpäin kolmihenkisenä. Mikäpäs nimittäin sen hienompaa kuin voimatrio, joka kykenee rajoituksista huolimatta laventamaan ilmaisuaan!