Johnny Cash: At Madison Square Garden

Columbia

Vasta vuonna 2002 saimme CD-muodossa ulottuvillemme tämän populäärimusiikin tähtihetkiin lukeutuvan konserttitallenteen. Keikka oli joulukuun 5.päivänä 1969, sitä ennen suuret country-showt New Yorkissa olivat olleet lähes tuntematon käsite. Cashin Carnegie Hallissa lokakuussa 1968 pitämä menestyskonsertti oli kuitenkin saanut järjestäjätahot vainuamaan sukseen. Ja sitähän tämäkin esiintyminen oli: paikan päälle ahtautui 19,342 maksanutta ihmistä. Esiintymislava oli pyörivä, yleisön keskellä, ja tunnelma katossa. Keikan jälkeen Cash tokaisi, että sehän oli kuin olisi kavereille esiintynyt kotona olkkarissa.

 Kenelle tahansa, oli sitten kyse musiikintekijöistä, tutkijoista, videokuvaajista, valokuvaajista tms., on varmasti tuttu tunne se, että kunpa silloin ja silloin olisi ollut record päällä. Paljon hyvää materiaalia on häipynyt näin ikiajoiksi. Mutta kerrankin näin päin, että ajaton livepala on saatu narulle saakka. Kappaleita on 26, ja mukana ovat myös välispiikit, joita jo yksinään kuuntelisi paljon mieluummin kuin suurinta osaa rap-piiseistä. Boy Named Sue:n ”Sonofabitch” – sensurointiprobleeman Cash klaaraa hauskasti. Vierailevina tähtinä ovat rock-legenda Carl Perkins, The Statler Brothers ja tietenkin The Carter Family, joka tällä kertaa edustaa levyn vaatimattominta osuutta, koska Cashin heila June Carter oli konsertin aikana kotona odottamassa parin ensimmäistä yhteistä lasta. Naisten saundi jää hieman heppoiseksi, mutta leppoisuus kompensoi, jooko.

 Kappaleiden kirjo on niin laaja, että tätä voi täysin varauksetta suositella ensimmäiseksi Cash-levyksi sinne Best Ofien joukkoon. Löytyvät gospelit, rauhanlaulut, vankilalaulut, junalaulut sun muut kaikessa monipuolisuudessaan, ja meininki on hurjaa, vaikkei vankila-livekeikkojen äijään tunnelmaan mielestäni aivan ylletäkään. Siihen saattaa osaltaan vaikuttaa myös se, ettei luottokitaristi Luther Perkins ole enää kuvioissa mukana.

 Eikä sitten ole Johnny-boykaan: hän menehtyi 71-vuotiaana sokeritautinsa aiheuttamiin hengitysvaikeuksiin 12.9.2003 vain muutama kuukausi puolisonsa poismenon jälkeen. Maailma ei ole enää entisensä. Jos pohditaan sitä, mitä hyviä asioita rapakon takaa tänne tulee, on niitä enää yksi. Toinen oli Johnny Cashin uusin levy. Nyt on jäljellä enää tavaratalojen pikakassat.

 Karhea baritoniääni ei enää soi, mutta se elää ihmisten levyhyllyissä ja cover-versioina. Ehdolla ovat aina kaikenmaailman bushit, reaganit, cnn:t ja cia:t sun muut, mutta Johnny Cash tulee aina olemaan se suositeltavin Voice of America, piste. Tuo Jimmy Carterin kaveri edusti ja edustaa amerikkalaisuutta terveellä tavalla, realiteetit ja epäkohdat tunnustaen, pyrkien laulamaan asioista niiden oikeilla nimillä. Huomionarvoista on myös hänen ilmiömäinen kykynsä tehdä omat versionsa muiden artistien mitä ennalta-arvaamattomimmista kappaleista, löytää niiden sisin ja sanoma.

 Tämä levy kannattaa hankkia sitä nopeammin, mitä vähemmän löytyy Cashia levyhyllystä. Mustiin pukeutumisen sana ansaitsee levitä. Legendat poistuvat takavasemmalle yksi toisensa jälkeen, ja tylsät wanna-be:t jäävät piereskelemään lavalle. Säälittävää ja surullista.