Sammal: No 2 (MCD)

Svart

Jura Salmen ja Jan-Erik Kiviniemen vinyyliharrastuksesta alkunsa saanut Sammal julkaisi viime vuoden alkupuolelle eponyymisti ristityn ja kaikin puolin mainion esikoisensa. Tuolloin yhtyeen musiikillista yleisilmettä luonnehdittiin muiden muassa Love-soundilliseksi ja kaiut vanhan liiton Suomi-progesta olivat vahvasti läsnä. Toisaalta yhtye operoi esimerkiksi eräänlaisena Deep Purple -perillisenä ja onnistui pastissisuudestaan huolimatta kuulostamaan vilpittömältä ja varsin toimivalta kokonaisuudelta.

Tuoreella, alle puolen tunnin ja viiden biisin mittaisella minialbumillaan on Sammal vienyt ilmaisuaan astetta suoraviivaisemmin ja rokimmin soivaa sävel- ja sovituskieltä. Vahvasti Hammond-sointinen ”urku auki” [sic] -asenne ja riffaavat kitarakuviot vievätkin mielikuvia yhä enenevässä määrin edellä mainitun Deep Purplen ohella kohti Uriah Heepin raskaampaa ilmaisua, edellislevyn Elonkorjuu-Haikara-paletin varioivuuden jäädessä lähemmäs reunamerkinnällisyyttä. Myös soundeja on taivutettu kohti occult rock -tyylistä psykedeliaa. No 2:n lähimmäksi musiikilliseksi sisarukseksi voisikin kenties nostaa Kuusumun Profeetan Sanansaattaja Oraakkeli Salamurha Hyökkäysvaunu -albumin vuodelta 2004.

Jan-Erik Kiviniemen laulu soi edelleen todella komeasti kokonaispalettiin tyköistuen ja äänenkäytöstä otetaankin välillä kaikki irti. Levyn ainoa lainabiisi, Peilin Taikaa -käännökseksi taivutettu Aphrodite's Childin Magic Mirror, vie ylärekisterissään Kiviniemen jo ihan äärirajoille, mutta tämän antaa anteeksi, kun tietää originaaliesittäjän olleen Kreikan oma falsettikurkku Demis Roussos.

Vaikka vertailu yhtyeen edellisiin tekemisiin tuntuu tylsältä ja on tietyllä tavalla aina myös epäoikeudenmukaista, en voi silti välttyä ajatukselta, onko No 2 on pantu kasaan edeltäjäänsä kiireisemmän aikataulun puitteissa? Tästä kielii paitsi sävellyksellinen ja sovituksellinen pelkistäminen – joka on toki tyylikeino – myös levyn pituuden ohella lievä viimeistelemättömyys sounditasapainon kanssa. Uruille on haluttu raivata selvästi tilaa, mutta aika päälle ne paikoin hyökkäävät ja etenkin Kiviniemen laulu uhkaa jäädä välillä jalkoihin. Sama koskee Annina Cavoniuksen viulutyöskentelyä, jolle olisi kenties voinut antaa isommankin roolin.

Sammaleen rullaavaa ja antautuvaa tulkintaa on kuitenkin edelleen mahdotonta vastustaa. Veikkaankin No 2:n biisien olevan imuvoimaisimmillaan livenä, sillä jo levyversioina ne houkuttelevat ainakin jokaista rokkia itse soittanutta jamittelemaan biisien mukana. Ja jos No 2 ei ihan nyt ihan esikoisjulkaisun monipuolisuutta tavoitakaan, ihan kelpo kiekko tämäkin silti on.