Neil Finn: Dizzy Heights

Lester

Tunnustan: en omista ainuttakaan Crowded House -albumia. Näkemykseni australialaisbändistä rajoittuu yhtyeen 80-90-lukujen tunnetuimpiin lauluihin - eli on varsin suppea, ottaen huomioon että orkesteri on ehtinyt vuosien saatossa julkaista kuusi täyspitkää albumia. Näin ollen odotukseni nokkahahmo Neil Finnin soololevystä pyörivät turvallisen ja radioystävällisen pop-rockin ympärillä. Vähän kuin Miljoonasateen Heikki Salon sooloura.

Siis pyörivät, menneessä aikamuodossa. Sillä pelkästään netistä löytynyt, upea Divebomber-maistiainen osoitti, että onneksi olin jälleen väärässä. Neil Finnin kolmas sooloalbumi osoittaakin miehen olevan Uuden-Seelannin davidbowie: sofistikoituneen pop-musiikin ja moneen suuntaan polveilevan äänimaailman taituri. Itse asiassa hän taitaa tehdä kunnianhimoisempaa musiikkia kuin mitä Bowie on tehnyt koko 2000-luvulla. Iso rooli Dizzy Heightsilla on toki Mercury Reviä ja Flaming Lipsiäkin tuottaneella Dave Fridmannilla.

Toinen selkeä mielleyhtymä (ilmeisimpien John Lennonin, Paul McCartneyn ja The Beatlesin lisäksi) tulee niin sanotun taidepopin puolelta: Henk Hofsteden johtama hollantilainen Nits kulkee samantyylisiä latuja. Nits on siinäkin mielessä Bowieta osuvampi vertailukohta, että he ovat tehneet erinomaisia levykokonaisuuksia pitkin tätä vuosituhatta. Toisaalta vaikkapa Reclusen ja Strangest Friendsin kaltaiset suoraviivaiset pop-helmet karttavat taiteellisuuden määritelmää.

Finn ei välittänyt tehdä riisuttua laulaja-lauluntekijä-levyä. Sen sijaan hän halusi asioiden kuulostavan hivenen sekasortoisilta, ennalta arvattavan sijaan. Kun tämä yhdistetään keskivertoa parempaan melodiantajuun, on lopputulos sangen maistuva. On enemmän kuin kiehtovaa ajatella, millaista jälkeä vaikkapa Noel Gallagher saisi soolourallaan aikaan, kun kaivaisi päänsä perseestään ja uskaltaisi ottaa samanlaisia askeleita hiukan kokeilevampaan suuntaan.

Kun mukaan mahtuu kaikenlaista, välillä myös taso heittelee. Esimerkiksi avausraita Impressions ei oikein millään tasolla vakuuta junnaavassa päämäärättömyydessään. Rytmisestikin monipuolinen Dizzy Heights on kuitenkin perusvankka näyttö pitkän linjan osaajalta, joka kuuluu siihen alati pitenevään listaan erinomaisia artisteja jotka eivät saa minkäänlaista elintilaa suomalaisilla radioaalloilla.