Jukka Ässä: Ihmisten jälkeen

GAEA

Kotimaisen indierockin ja pehmeän arkisen popin välillä taituroiva Jukka Ässä sai jo reilu kolme vuotta sitten kehuja kollegoilta Saarinen & Valpasvuo. Ässän toinen albumi julistaa olevansa ”elämänmakuinen, hitikäs ja rehellinen kooste 30- ja risat sukupolven elämästä”. Eikä kiekon antia voisi juuri tuota paremmin tiivistää.

Jukka Ässä muistelee kuinka Aavasaksa 1978 oli muuttumassa jo liian pieneksi vanhan polaroidin sävyisessä äänimaisemassa, helkkyvän ja sopivasti suometetun brittipopin koukuttaessa kuin huomaamatta kuulijan. Brad Pittin silmät hempeilee kuin ironian hampaansa hetkeksi kaappiin jättänyt dEUS ja Pojat huutaa kuin se yksi biisi, jonka olet kuullut jo monesti aiemmin. Jukka Ässä osoittaakin olevansa mestarilainaaja, sillä vaikka kipale toisensa jälkeen saa pohtimaan miksi se on niin kovin tuttu, kuulostaa raidoista jokainen kuitenkin lopulta vain tekijältä itseltään. Heitetään peliin vielä upea Sadan vuoden päästä ja voin jo kuiskata hiljaa nimen The Beatles, kun kukaan ei huomaa.

Rockin ja popin historia on ollut jo vuosikymmeniä kierrättämisen historiaa. Tärkeintä ei ole läheskään aina ollut se mitä tehdään, vaan kuinka kiinnitetään huomiota siihen miten se tehdään. Jukka Ässä onkin kuin kotimaisen popin vastine U2:lle, stadionkelpoista materiaalia suoltava ryhmä, jonka jokainen kipale on potentiaalinen single. Suuri kiitos ja kumarrus tästä kuuluu viimeisen saakka mietityille sovituksille, sekä tuotannolle joka on saanut kappalenipun muuttumaan virtaviivaiseksi ja kokonaisuutena vahvaksi. Se mikä Ässältä jää uupumaan on se iso hitti, ainakin toistaiseksi.