Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen bändi: Käkkyrällään

Kioski

Keväällä julkaistu kaksibiisinen valmisteli oivasti tietä keskivertoa kieromman oululaisorkesteri Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen bändin uudelle, aiempaa popimmalle Käkkyrällään -albumille. Kyllä kuusikolla on silti edelleen aiemman albumin mukaisesti myös ruuvimeisseli perseessä eli sitä päällekäyvyyttä ja vinoa rokkiakin piisaa. Pitää nostaa hattua sille kuinka pop-melodisessa mielessä koukukasta jälkeä oululaiset ovat saaneet aikaan.

Lähes raukeasti hymyillen kaartava ja torvilla marinoitu Jauheliha aloittaa mainiosti. Tuomas Henrikin suoraviivaisen laulun tenhoava väre korostuu saadessaan enemmän tilaa, heleä svengi tuo toimivaa vastapainoa albumin nimen mukaiselle käkkyräiselle askeleelle. Jalka lyö mukana ja tekee mieli tanssahdella. Vähintään yhtä veikeällä potkulla juoksee myös Lapsuusmuistot, kasvuvuosiin sukeltaessa menoa piisaa mutta leppoisasti. Semmoinen hyväntuulinen riehakkuus yhdessä popimman puolen kanssa toimii mainiosti. Rokkisäröinen kliimaksi ei ole uhkaava vaan vain piste i:n päällä.

Tummasyisempää ilmettä annostellaan Mies katsoo televisiota -kappaleessa, mutta sama kepeys sielläkin vilkkuu vaikka kokonaisuus on melko massiivinen. Bändi on ikään kuin rentoutunut oman vinoutensa äärellä eikä sen tarvitse suotta hötkyillä asiansa kanssa, mikä luo koukuttavaa harmonisuutta. Levyn ykköshitti on jo sinkulla kuultu Aaah, nollat taulussa, jossa kertsikoukukkuus ja hienot kasvatukset kohtaavat jurnuttavamman rokkipsykedeelisen potkun. Jotenkin biisi kuulostaa keskimäärin popimman albumin ympäristössä vielä sinkkuakin paremmalta. Tehosoittoon.

Tummasti junnaava slovari Saatanan beibi kuiskailee unelmoivasti, onnistuen yhdistämään kauneuden synkkyyteen. Lailla ninjojen vaihtaa toimivasti hölmömpään kohkaukseen, jossa iso ja äkkiväärästi päällekäyvä kaarikaan ei kaadu massiivisuuteen koska ote on kepeä ja aihe hirtehinen. Hauskaa ja koukuttavaa vatkausta. Aiheensa tapaan industrialin suuntaan paahtoaan maustava Ministryn jätkät laukkaa hikisesti, Rakkaus voittaa etenee pelkistetyn intiimisti, harkitusti askel askeleelta rakennettuna mutta jumituksesta huolimatta riemukkaasti.

Titityy -slovari heleilee albumille nimen kuvankauniisti, nostaen sinkun tavoin albumimitassakin molemmat peukut. Lähes kymmenminuuttinen Oksat pois sukeltaa heti perään kaoottiseen metelimaailmaan, pitäen säkeissään silti intensiivisen heleyden vaikka taustalla uhkaillaan. Nostoissa mennään korkealle ja kauas, mutta niska nytkyy mukana eli koukku ei irtoa vaikka trippi on melkoisen monisyinen. Eikä siinä loppujen lopuksi ole liikaa tavaraa vaan juuri sopivasti. Harvinaisen perusteltua venytystä. Sen jälkeen humistaan Unten mailla, päätösraidan kasvaessa lauluun asti vasta minuutin kohdalla mutta heleillen siitä lähtien pelkistetyn kauniisti, alleviivaten jälleen Tuomas Henrikin laulun viehätystä. Vastaparina edelliselle tälle raidalle riittää säkeen läpikäyminen kerran, nousten ja laskien huminalla. Sopii edellisen perään ja finaalina, muualla albumin seassa voisi jäädä enemmän välisoitoksi.

Perjantaina julkistuvan levyn mukana tullut Risto Ylihärsilän saatekirja olisi ihan oman arvionsa arvoinen tapaus, mutta jätetään se legendaksi. Albumi nousee erityiseksi ilmankin.