Sampo Luoto: Rakkauslauluja

Omakustanne

”Mitä rakkaus on”, pohtii Sampo Luodon esikoisalbumin kolmas raita, pyörien sen saman teeman alla kuin mitä itse asiassa levyn jokainen kappale käsittelee. Rakkaus on aiheena kuolematon. Sen rohkaisemina on syntynyt melkoinen joukko eri taiteenlajien mestariteoksia, eikä tuon tunteista suurimman vaikutus ole vähentynyt edes näinä kylmän talouden aikoina.

Nelikymppinen Sampo Luoto on laulaja-lauluntekijä, jonka heleät pop-rock kappaleet voidaan mainiosti esittää tarvittaessa myös pelkästään ”mies ja kitara” –tekniikalla. Studiossa Luodolla on kuitenkin ollut apunaan multi-instrumentalisti Jukka Packalen, joka on kaikkien soitinten lisäksi hoitanut myös sovitukset ja vastannut studiotuotannosta. Näin raidoille on luotu hyvin erilaisia tunnelmia jotka pyrkivät antamaan kullekin kappaleelle tyystin oman pienoismaailmansa.

Yhteistyön hedelmät ovatkin antaneet Luodon rakkauslauluille tuoreita horisontteja ja esimerkiksi lattarifiilistä huokuva Öiset kadut ja samaa maailmaa heijasteleva Voiko rakkauteen kuolla keikkuvat korvaa miellyttävästi eteenpäin, vaikka Luodon ohuehko lauluääni ei selviydy kaikista haasteesta. No, eipä se Lou Reedkaan ollut mikään kultakurkku. Ja kun tuo taannoin edesmennyt mestari nyt tuli mainituksi, niin Älä koskaan voisi hyvinkin olla jokin tuntematon Reedin teos, joka on päätetty mukiloida iskelmällä uuteen uskoon.

Rakkauslauluja huokuu naivismia, joka saattaa olla joko balsamia tai myrkkyä, kuulijasta riippuen. Omaan korvaani nipusta parhaiten erottuvat ne rajoja koettelevat raidat, kuten eräästäkin taiteilijaparikunnasta kertova Frida ja Diego, sekä hiljainen välinumero Asta, jonka minimalistisessa karuudessa on jotain kaunista. Ehkä näitä rohkeita kurotuksia olisi kannattanut luoda pari lisääkin, jotta kiekolla olisi ollut enemmän tarttumapintaa.