Verde: Petoviha

Karkia Mistika

Nokialaisen Mika Rintalan kokeellinen elektroninen musiikki/ääniprojekti Verde on saanut valmiiksi albuminsa, jota on työstetty aina vuodesta 2008 lähtien. Mukana teossa ovat olleet mm. Sami Kukka ja Jyrki Laiho, eli Rintala on luottanut jälleen tuttuihin voimiin. Kuten tavallista Petovihan kuvaaminen tai kategorioiminen tavallisin termein on täysin turhaa, Verden äänitaide onkin tuottanut vuosien saatossa mielenkiintoisia hedelmiä, joiden maut ovat aiheuttaneet taatusti yhtä monta allergista reaktiota kuin iloista yllätystäkin.

Seitsemän vuoden takainen Legenda ja sitä vajaa kolme vuotta myöhemmin seurannut Kärmes kärsivät kumpainenkin selkeän johtoajatuksen puutteesta, eikä Verde ole vieläkään päässyt eroon helmasynnistään. Enpä toisaalta tiedä onko moiseen ollut edes pyrkimystä, sillä tällainen päämäärättömältä vaikuttava ärsykkeiden, äänipalasten ja nopeiden kuvien virta muodostaa omalla tavallaan kuvioita. Niiden havaitsemiseksi täytyy vain tuntea koko kenttä ja luultavasti taustojen tietämisestäkään ei olisi haittaa. Mitä esimerkiksi päälle kymmenminuuttinen Kekkonen pyrkii sanomaan? Itseäni se muistuttaa ajasta jolloin UKK oli Tasavallan Presidentti aina ja iänkaiken, jollekin toiselle se voi tuoda mieleen eestiläisen baarin ja kolmas miettii politiikan nykytilaa tai juopottelua. Sosiaalinen media rämisee ja kilisee niin ärsyttävällä tavalla, että jopa Zappa olisi taatusti moisesta ylpeä, kun taas seesteinen ja vinolla tavalla kaunis Hiljainen hyväksyntä sopisi jonkin Béla Tarrin elokuvan soundtrackiksi.

Verde sukeltaa niin syvälle ja pitkään, että kuulija jää väkisinkin yksin pohdintoineen. Lopputulos on tavallaan haastava ja mielenkiintoinen, mutta harva jaksaa lähteä tällaiseen aarrejahtiin 70-minuuttisen kokonaisuuden kanssa. Suositellaan kaikille niille joiden mielestä Eraserhead on hieno elokuva ja Syd Barrett oli musiikillinen nero jopa hulluimmillaan.