Dokumentia: Kakkonen

Omakustanne

Dokumentian Kakkonen ilmestyi jo vuoden alussa, mutta syystä jos toisestakin ryhmän toinen pitkäsoitoksi tulkittava julkaisu on allekirjoittaneen ihmeteltävänä vasta nyt. Vajaa kaksi vuotta sitten Dokumentian esikoisalbumi Kourallinen lihakirveitä herätti kollega Ekblomissa ristiriitaisia tunteita. Nopeat punk-kiskaisut saivat kiitosta, mutta risuja irtosi ponnettomuudesta ja turhista raidoista.

Samat sanat voi toistaa toisen pitkäsoiton tiimoilta, sillä kolmentoista oman ja kolmen lainan muodostamasta kinkusta olisi voinut veistää raskaalla kädellä pois turhia rasvoja. Trion seikkailu suomi-punkin, huojuvan lo-fi uuden aallon ja rockin tantereilla on parhaimmillaan viihdyttävää ja hauskaa. Voimapopin ja rupisen punkin toisiinsa naittavat Korulauseita ja Välähdyksiä toimivatkin ilahduttavan hyvin, luvaten tulevalta kirkkaampia valoja. Lyriikoidensa puolesta rahdun kafkamainen Sheriffi hämmentää useammalla tasolla ja Olen liha heittäytyy jopa filosofiseksi, saaden kuulijan – tai ainakin minut – miettimään että mistä tässä on nyt oikein kyse. Todellinen leuat paikaltaan nyrjäyttäjä on kuitenkin Dingon muinainen Lähetyssaarnaaja, jonka mukanaolo on yksi mysteereistä jonka haluaisin ratkaista ennen kuolemaani.

Autotallin takaa kotoisin olevat soundit ja mainioiden ideoiden väliin kylvetyt turhat raidat eivät tee Kakkosen hehkuttamisesta helppoa. Huojuva soitto, haparoiva ”laulu” ja poskessa viihtyvä kieli antaisivat monta hyvää syytä heilauttaa kirvestä, mutta ei sille mitään voi – tässä on sitä jotain, livetilanteessa olisin luultavasti eturivissä räyhäämässä.