Oddarrang: In Cinema

Edition

Vaaditaan ilmeisesti rumpalia kokoamaan albumi, jotta muille instrumenteille jää riittävästi tilaa. Ilmiliekki Quartetista, soololevystään ja muutamista muista projekteistaan tutun Olavi Louhivuoren johtama Oddarrang on jo kahdella edellisellä levyllään erottunut muista jazzkokoonpanoista pelkistetyllä, dramaattisella ja genrerajoista piittaamattomalla soinnillaan. Pääosassa ovat olleet Ilmari Pohjolan pasuuna, Osmo Ikosen sello ja Louhivuoren laajakaariset sävellykset. Pomo on vahtinut muita rumpusettinsä luona hillitysti paukuttaen.

Kappaleista on löytynyt useiden kuuntelukertojen jälkeen uusia kerroksia, vaikka niissä soisi vain yksi instrumentti kerrallaan, ja kun joku riipaiseva melodiakuvio on löydetty, sitä maltetaan toistaa. Jazz-Emman voittanut, jopa painostava ensialbumi Music Illustrated ja sitä hienovaraisempi Cathedral loivat yhtyeelle heti tunnistettavan ja monipuolisen soundin, jota on helppo laventaa mihin suuntaan tahansa.

Draamantajuista instrumentaalimusiikkia tupataan lähes poikkeuksetta hehkuttamaan elokuvamaiseksi, minkä luulisi jo potuttavan tekijöitä, mutta Oddarrang ei pyri mielikuvista eroon. In Cinema hyppää jo otsikkonsa puolesta valkokangasmaailmaan, ja albumin oheen on jopa kasattu lyhytelokuvia. Toimii musiikkipuoli onneksi myös ilman kuvaa.

In Cineman ensimmäiset puolitoista kappaletta soljuvat Cathedral-levyn hengessä kauniita melodioitaan hienovaraisesti silitellen. Kakkoskappale Self-Portraitin puolivälissä Oddarrang paljastaa uuden puolensa: kvintetti heittäytyy rockbändiksi. Kappale kasvaa postrock-tuuttauksellaan omilla ehdoillaan ilman minkäänlaista päälleliimauksen tuntua. Kaikkea energiaa ei pureta kerralla, vaan seuraavaan Missing Tapes From a Higway Set -järkäleeseen jätetään jännitettä. Oddarrang alkaa vaikuttaa epäinhimillisen virheettömältä tyylikokeilijalta.

Skandinaavinen vuonojazz ja postrock vuorottelevat koko loppualbumin ajan tasaisesti ja hyvässä sovussa. Monet sävelrakenteet aukeavat vasta useiden kuunteluiden jälkeen. Kitaristi Lasse Sakaran ja välillä Ilmari Pohjolankin soittamat kitaraosuudet, jotka ovat kuin juhlien kohteliain ja komein sivuhenkilö, ovat saaneet entistä enemmän tilaa – muulloinkin kuin bändin rokatessa. Pasuuna ja sello herkistävät entistä tehokkaammin, kun ne soivat harvemmin yksinään.

Tämän, kuten Oddarrangin edellistenkin albumien, ääreen on pysähdyttävä. Kaikki niistä ovat omia kokonaisuuksiaan ja kaukana siitä mitä muut tekevät. Parasta on, että yhtye on uudistunut onnistuneesti joka yrittämällä, minkä ansiosta se on noteerattu kolmosalbumin myötä myös kansainvälisissä medioissa.