Poko

Täytyy myöntää, että ensivaikutelma kotkalaisesta Kaupunginorkesterista oli kaikkea muuta kuin puoleensavetävä, johtuiko se sitten astetta klassisemman tyylisuunnan mieleennostavasta nimestä vai Levyraadissakin pyörähtäneen Anssi ei osaa tanssia -rallatuksen hällä väliä ja seuraavaa soimaan –ensifiiliksestä? Oli miten oli, Aplodeja paljastuu lopulta kohtuullisen mukavasti toimivaksi, raikkaan energisesti poppailevaksi albumilliseksi vaihtelevia kappaleita, joita leimaa ilmavan yksinkertainen suoraviivaisuus, biisinikkari Martti Vuorisen koruttomasti tiputtelemat mietteet ihmiselämistä ja kaupunkielämän karuudesta, sekä pääasiassa positiivisen harmiton menopoppi. Vauhdikkaammassa materiaalissa Martin kosketinhempeilyt tuovat mukavaa vastakohtaa säröriffeihin ja meneviin rytmitaustoihin. Mies töksäyttelee kertomuksiaan persoonallisesti pääasiassa sananen kerrallaan, selkeästi, ikään kuin runoillan debytanttilausujana.

Vaikka Kaupunginorkesterin tutkielmat eivät ihan Tero-Petri Suovasen äkkivääryyteen ylläkkään, voisi Martin yhtyeineen silti hetkittäin kuvitella Limonadi Elohopean nuoremmaksi veljeksi, isoveljen katsellessa maailmaa kymmenen lisävuoden kokemuksella ja kahelimmilla irrotteluhaluilla. Eli kun Limo ja City lähtevät yhdessä baariin, jää isoveli vielä pilkun jälkeen äheltämään omia kommelluksiaan, kun taas nuorempi puolisko on jo suunnannut kotio, vääntänyt stereot päälle ja alkanut tuijotella tähtiä taivaalla tai ulkona tipahtelevaa syyssadetta... Toinen tutumpi ja läheisempi vertauskohta on Sig, joka Hän lähtee- ja Kaikki palaa taas -kaltaisten suoraviivaisten höpöpöpö –rallien taustalla paistaa kuin aurinko Naantalissa.

Kappaleista muiden yläpuolelle nousee yllättäen jo mainittu Anssin ja Jennin orastavaa romanssia rallatteleva Anssi ei osaa tanssia sekä sitä seuraava tykittelevä Keväällä tyttö tekee murhan, jossa sydän särkyy pahemman kerran. Väliosan kaikki on selkeää, a b c, yy kaa koo nee, maailma suuri on ja kaunis menee sanoittelukikkailussaan jo milteipä ihailtavan korniksi. Miksi kaiken pitäisi muka aina olla niin taiteellista ja monen mutkan kautta väännettyä? Pääasiassa menevien rallatusten ja juoksutusten sekaan mahtuu myös rauhallisempaa unenomaista filosofointia (Laika, Joutomaa). Jousisovituksilla fiilistelevän Joutomaan jälkeen lastenlaulunomainen iloinen Mä olen sun nostaa hymyä huulille. Tavallisia ihmisiä rokkailee tarttuvan kiertävällä kerrolla ja jopa kitarasoololla, Yksinäisyys maleksii nimensä mukaisessa kaipuussaan vellovassa murhemietteessä. Kaupunginorkesterin debyytiltä löytyy niin menorypistykset kuin illan viimeiset hitaatkin.

Kentällä on uusi pelaaja, annetaanpa tulokkaalle kunnolla Aplodeja!