Bob Dylan: Another Self Portrait (1969–1971)

Columbia

Tähän mennessä tapahtunutta: Bob Dylan joutuu hengenvaaralliseen moottoripyöräonnettomuuteen 1966. Aikakaudella, jolloin kolme albumia per vuosi on normaali käytäntö, puolentoista vuoden julkaisutauko on oikeasti niin murhaa, että artisti saattaa häipyä unholaan. Dylan on kuitenkin onnettomuusvuonnaan julkaissut Blonde on Blonden, yhden rockhistorian parhaimmista albumeista - ja sitä ennen kolme vastaavaa.

Blonde on Blonde ylsi jenkkilistan yhdeksänneksi. Sitä seurannut, 1968 julkaistu John Wesley Harding nousee tauosta huolimatta listakakkoseksi ja vuoden 1969 Nashville Skyline kolmanneksi. Vallankumouksellinen vaikutus pop-musiikkiin ja siitä saatava suitsutus laittaa pääkopan kierroksille. Kun sama musiikki menestyy, se on vielä kokonaan eri juttu: Dylania pidetään legendana, vaikka hän ei ole täyttänyt edes kolmeakymmentä.

Näiden ristipaineiden ja messiaanisten odotusten kourissa hän painiskelee omaa sisäistä taisteluaan maaliskuussa 1970, äänitellessään vanhoja folklauluja huvin vuoksi nauhalle. "Heitin kehiin kaiken mahdollisen ja julkaisin sen mikä tarttui kiinni. Sen jälkeen kauhoin mukaan myös ne, jotka eivät tarttuneet kiinni - ja julkaisin nekin." Tältä pohjalta päivänvalon näkee kesäkuussa 1970 tuplalevy Self Portrait.

Another Self Portrait -tuplakokoelman esipuheen kirjoittaja, Rolling Stone -lehden Greil Marcus aloitti tuolloin levyarvostelunsa sanoilla: "What is this shit?" Dylan oli lyönyt samaan kasaan folk-covereiden lisäksi myös omia versioita pop-lauluista, keikkaäänityksiä ja - kuten Marcus toteaa - lauluja jotka hädin tuskin edes olivat lauluja. Dylan oli kyllästynyt hänen ympärille rakentuneeseen kulttiin ja halusi julkaista sellaista, josta kultin seuraajat eivät takuulla pitäisi.

Another Self Portraitin ei ole tarkoitus muuttaa tuota paskaa kullaksi: albumin 35 esityksestä vain kahdeksan löytyy jonkinlaisena versiona alkuperäiseltä Self Portraitilta. Pääpaino on julkaisemattomissa versioissa, jotka ovat iki-inhaa House Carpenteria lukuun ottamatta vahvoja esityksiä. Levy esitteleekin monipuolisen tulkitsijan, joka liikkuu sulavasti croonerista (komeasti laulettu Pretty Saro) astetta rujompaan folk-laulajaan (Thirsty Boots).

Self Portraitin lauluja kuullaan ilman alkuperäisiä päällekkäisnauhoituksia, jolloin Dylanin ääni ja tulkinta tulevat iholle asti. Samoissa äänityssessioissa nauhoitettiin onneksi myös pari kuukautta myöhemmin julkaistu New Morning, joka on niin ikään hyvin edustettuna tällä kokoelmalla.

Vaikka tämän tuplan molemmilta kiekoilta löytyy mäkeen heitettäviä pahnanpohjimmaisia, kokonaisuus on hyvä ja suhteellisen tasainen. Esimerkiksi Self Portraitilta ulos jätetty Spanish Is the Loving Tongue, vaihtoehtoinen versio Nashville Skylinen pehmeä-äänisestä I Threw It All Away -balladista, New Morningin Went to see the Gypsy -demo sekä saman albumin nimibiisin vaihtoehtoinen puhallinversio edustavat monipuolista kavalkadia Dylan-helmiä.

Dylanin harvinaisuuksista koostuva The Bootleg Series on edennyt tämän myötä jo kymmenenteen osaan. Se on ollut alusta loppuun harvinaisen kovatasoinen - ja piirtänyt entistä rauhattomamman kuvan ikuisesta etsijästä, joka ei koskaan löydä perille - ja tietää sen. Vaikka Dylan ei enää vuosikymmeniin ole perusasetelmiltaan eronnut muista perinteisistä laulunkirjoittajista, hän on arvaamattomuudessaan edelleen kiinnostavampi kuin yksikään muu.