Manic Street Preachers: Rewind the Film

Columbia

Oikeudenmukaisessa maailmassa Manic Street Preachers olisi samaa kokoluokkaa kuin U2. Pois lukien fanijoukosta sellaiset "musiikin ystävät", jotka haluavat vain nähdä todellisuudentajunsa kadottaneita stadionspektaakkeleita. Viimeistään U2:n kahden viimeisimmän levyn myötä voi helpottuneena todeta, että onneksi maailma on epäoikeudenmukainen. Luojan kiitos Manicsit eivät ole samalla tavalla oman b(r)ändinsä ja soundinsa vankeja kuin irkkuveljensä.

Kaikki voisi toki olla toisin. Vaikka walesilaiskolmikkoa ei erityisesti tunneta rahalle persona, on mahdoton väittää etteikö myös Manics olisi saattanut seota menestyksen alla ja vajota oman itsensä parodiaksi. Yhtye ei kuitenkaan jatkanut This Is My Truth, Tell Me Yours (1998) -albumin viitoittamalla radioystävällisellä linjalla - ja se saattoi hyvinkin olla heidän pelastuksensa. Rosoinen ja poskettoman ylipitkä Know Your Enemy (2001) on kenties merkityksellisempi albumi kuin äkkiseltään ajattelisi.

Sen jälkeen bändi on voinut tehdä pop-musiikin niinkin eri laitaa olevia albumeja kuin Lifeblood (2004) ja Journal for Plague Lovers (2009). Tai Rewind the Film, joka on seesteinen sisarlevy ensi vuonna julkaistavalle, särmikkäämmälle ja kitaravetoisemmalle albumille. Näin bändi voi toteuttaa monia puoliaan, pelkäämättä olemassaolonsa puolesta: se voi tulla tämän jälkeen jälleen nopeammin, korkeammalta ja voimakkaammin.

Albumia kuunnellessa sama kysymys ponnahtaa esiin uudestaan ja uudestaan: miksi tämä levy on tehty? Ja yhtä varmasti joka kerta päätyy samaan lopputulokseen: mykistävän hieno nimikappale olisi ollut aivan väärässä seurassa perusenergisellä rock-levyllä, joten sen ympärille olisi haalittava levyllisen verran kokonaisuuteen istuvia sävellyksiä. Lopputulos johdatteleekin melankoliselle ja tunnustukselliselle matkalle keski-ikäisyyden syövereihin.

Albumin toinen Manics-klassikko Show Me the Wonder ja häpeilemätön lipunheiluttaja Anthem for a Lost Cause ovat tyylikkäine puhallinsovituksineen perusteltuja valintoja, samoin Pink Floydin suuntaan kumartava 3 Ways to See Despair. Akustiset tunnelmapalat istuvat hienosti, ja kun ei ole kyse mistään hittilevystä, voidaan ottaa vierailijoita ihan pääosaan asti. Richard Hawley, Cate Le Bon ja Lucy Rose maustavatkin levyä mainiosti.

Mutta taiteellisella vapaudella voi olla myös varjopuolensa. Erityisen räjähdysherkkä yhdistelmä siitä tulee, jos omaehtoisuuden tutkapari, itsekritiikki, katoaa. Tästä omaa surullista kieltään kertovat Builders of Routinen ja Manorbierin kaltaiset haukottelupalat. Margaret Thatcherin rautaisesta hallinnosta kertova päätös 30-Year War vahvistaa kuitenkin, että vimma on tallella ja vuonna 2014 julkaistavaa albumia kannattaa odottaa.