Kimmo Kalaja & Friends: Surfpunk

Twangsville / VL-Media

Omien sanojensa mukaan ”järjettömän paljon instrumetaalisurffia ja ramopunkkia” elämänsä aikana soittanut Kimmo Kalaja on julkaissut ensimmäisen sooloalbuminsa. Arvatkaapa noin kerran minkä kahden tyylisuunnan liitto tuo levy pitkälti on? Avainsanojen ketju jatkuu Ne Luumäet nimellä ja mainitaanpa myös rautalankayhtye The Silver Hawks, jonka vahvuuksiin Kataja myös kuuluu ja jonka parin vuoden takainen Twang On! -pitkäsoitto keräsi mm kollega Valpasvuolta kehuja.

Rautalanka nousee vahvana pintaan myös Katajan & kavereiden kiekolla, vaikka mukana onkin vahvalti em surffia ja punkkia. Kipaleet ovat keskimäärin hiukan päälle kahden minuutin kellottavia iloisia luikautuksia, joilla kitara soi vilkkaana ja rytmiryhmän merkittävin työ on luoda sopivia loistonpaikkoja kuusikieliselle. Hienosti nimetty Return to the Black Lagoon iskee silmää kiihdyttäessään kohti lopputekstejä ja vastustamattomasti svengaava Fire Coral veivaa kuin Tarantinon leffassa konsanaan. Lemmen tunneliin sukeltava puolinopea Baby Habanero lukeutuu myös ehdottomasti onnistumisten joukkoon, fiilistellessään pehmeämmin ja lämpimämmin.

Mukaan mahtuu myös, en nyt sanoisi kauneusvirheitä mutta hetkiä, jolloin Kataja nojaa liikaa johonkin raja-aitaan. Yksi näistä siivuista on rokkaava ja rouhea Gone With the Sun, joka on sinällään ihan mainio biisi, mutta eksynyt vain aavistuksen verran väärään seuraan. Toinen kummajainen on viime metreillä maisemaan kajahtava Mandolin Morning, joka ei piristä ainakaan allekirjoittaneen aamua.

Summa summarum, Surfpunk seisoo omilla jaloillaan vaikka jäinkin kaipaamaan jyrkempiä aaltoja ja rahdun punkimpaa otetta. Soundilliset kompromissit ovat aina kompromisseja mutta pyrkiessään olemaan mahdollisimman uskollinen eri palasilleen Kataja on luonut uniikin soundin, jota kannattaa ehdottomasti jatkojalostaa.