Pariisin kevät: Jossain on tie ulos

Sony

Lähtökohdat tähän kohtaamiseen eivät ole helpot. Yllekirjoittanut kun pitää yhtyeen edellistä Kaikki on vain satua -albumia yhtenä tämän vuosituhannen parhaista kotimaisista pop-levyistä. Siis ihan siellä samassa luokassa kuin vaikkapa PMMP:n Kovemmat kädet ja Leskiäidin tyttäret.

Siksi tutustuminen uuteen Pariisin kevät -albumiin on kuin turvakävelyä jäällä tai uuden opettajan saapuminen luokkahuoneeseen. Luottamus pitää saavuttaa, ja sitä koetellaan kaikin tavoin. Lopulta, ehkä noin 20 kuuntelukerran jälkeen albumi päästää perse täynnä nastoja ja purkkaa tukassaan viimeisen tuskanhuudon: parempaan en pysty.

Jossain on tie ulos laajentaa Arto Tuunelan sooloprojektina startannutta Pariisin kevättä entistä enemmän bändi-ilmaisuun. Siinä missä edellisellä albumilla Tuunela hoiti vielä kaiken luomistyön, nyt sävellys-, sanoitus- ja sovitustyö on laitettu koko bändin nimiin. Äänitys, miksaus ja tuotanto on kuitenkin edelleen tukevasti Tuunelan hyppysissä. Tämä kuuluu yhtyeen tunnistettavana, entistä enemmän ylituotettuna tavaramerkkisoundina.

Kun Tuunela on kyennyt luomaan liki täydellisen pop-levyn itsekin, ja nyt musiikkia on tekemässä tämän lisäksi esimerkiksi Rubik-miehet Artturi Taira ja Jussi Hietala, on suhteellisen helppo todeta että lopputulos on kaukana osiensa summasta. Soundillisesti levy takertuu hieman liikaa edellisen albumin energiseen kitararokkiin, ja sekä sävel- että tekstikynän laatumittari juuttuu turhan usein näyttämään keskivertoa.

Hyvästä Viimeinen päivä -avauksesta huolimatta vahvaan laulukavalkaadiin on kunnollista mahdollisuutta ainoastaan levyn jälkimmäisellä puoliskolla - ja silloinkin umpiturha Varjot ja ihmiset lopettaa bileet. Innottomuutta heijastelevan levyn hienoimmat esitykset ovatkin kaikkein vähiten autopilotilla väännetyt Juhlat ja Peittävää kohinaa. Jälkimmäisen sydäntä kylmäävä sanoitus jättää rutkasti tulkinnanvaraa, mikä on merkki klassisesta biisintekstistä.