Dr. Dog: B-Room

Anti-

Dr. Dog on melko hyv� siin�, mit� se tekee: maksaa velkaansa omille innoittajilleen. Mutta vain melko, koska vaikka yhtyeen musiikki kaikuu paikoin liki t�ydellisesti menneisyytens� j�lki�, Beatlesi�, The Bandi�, The Beach Boysia, ei se innosta enemp��n. Dr. Dogin j�rjestyksess��n seitsem�nnell� levyll� on siis suunnilleen samat hyv�t ja huonot puolet kuin edelt�jill��n.

B-Roomilla on muutama hieno kappale, joista ter�vimm�ksi nousee levyn k�ynnist�v� The Truth. Se on tyylik�s, Philly Soul -henkinen korvanami, jonka melodia tarttuu ja sovitus hyv�ilee. Vaikka sen v�itet��n l�nkyttelev�n kuusikon uudesta studiosta, se voisi yht� hyvin olla 70-luvun alusta. Enemm�n tai v�hemm�n ajaton viisu siis, klassikko jos niin tahtoo sanoa. Mutta se on sit� vain uudelleensoitetussa muodossa, koska uutta se ei ole, eik� sellaiseksi tule.

Uutuuden ei tietenk��n pit�isi olla mik��n erityinen arviokriteeri, kun puhutaan popmusiikista: kaikkihan on jo tehty moneen kertaan ja kierr�tettykin. Mutta oikeastaan ja toisaalta juuri sen ja vain sen pit�isi olla t�rke��. Miksi kuunnella jotain uutta, jos uudesta innostumisen syy kuitenkin ja joka tapauksessa on jossain varhaisemmassa?

Dr. Dogin miellytt�v�, mutta lopen tyhj�np�iv�inen mukapsyke-uushippeily on perinteik�st�, mutta samalla se voisi olla my�s aikalaisten aikaansaannosta. Jos esim. kaksi-kolme Sub Popin (indie)country/folk/americana-yhtyett� ja Blur heitett�isiin myllyyn ja seoksesta poistettaisiin persoonallisuus, voitaisiin p��st� johonkin Love-biisin tapaiseen. Kivaa kuunneltavaa, mutta miksi vaivautua kuuntelemaan?

T�m� ei ole yksinomaan Dr. Dogin vaan niin monien muidenkin ongelma: tarjonta ei ole huonoa, vaan keskitasoista. Se ei �rsyt�, vaan katoaa. Se on tyhj��; siit� puuttuu se, mik� nostaisi musiikin satojen ja tuhansien vastaavalla tavalla p�tevien mutta unohdettavien yhtyeiden joukosta. Se on kuin imitaatiota, jonkinlainen esitys, joka ei kykene perustelemaan omaa olemassaoloaan. Olisi tietysti typer�� sanoa, ettei Dr. Dogin pit�isi tehd� t�llaista: tietysti pit��, jos silt� tuntuu. Ja on hienoa, jos kuuntelijat saavat siit� jotain.

En sano, ett� yhtyeill� tarvitsisi olla omaa ��nt�; sen puute ei est� esimerkiksi hyvien biisien syntymist�. Sellaisia B-Roomilla on etenkin ensimm�isell� puolellaan, kivoja s�velmi� joita muistella sen ajan, mit� levyn k��nt�minen vie. Levyn ik�vin puoli ei olekaan se, ettei se itsess��n innosta, vaan ettei se v�h�verisyytens� takia kiinnosta kaivamaan esiin edes innoittajiaan. Se lienee pahinta, mit� idoleilleen voi tehd�.