Dr. Dog: B-Room

Anti-

Dr. Dog on melko hyvä siinä, mitä se tekee: maksaa velkaansa omille innoittajilleen. Mutta vain melko, koska vaikka yhtyeen musiikki kaikuu paikoin liki täydellisesti menneisyytensä jälkiä, Beatlesiä, The Bandiä, The Beach Boysia, ei se innosta enempään. Dr. Dogin järjestyksessään seitsemännellä levyllä on siis suunnilleen samat hyvät ja huonot puolet kuin edeltäjillään.

B-Roomilla on muutama hieno kappale, joista terävimmäksi nousee levyn käynnistävä The Truth. Se on tyylikäs, Philly Soul -henkinen korvanami, jonka melodia tarttuu ja sovitus hyväilee. Vaikka sen väitetään lönkyttelevän kuusikon uudesta studiosta, se voisi yhtä hyvin olla 70-luvun alusta. Enemmän tai vähemmän ajaton viisu siis, klassikko jos niin tahtoo sanoa. Mutta se on sitä vain uudelleensoitetussa muodossa, koska uutta se ei ole, eikä sellaiseksi tule.

Uutuuden ei tietenkään pitäisi olla mikään erityinen arviokriteeri, kun puhutaan popmusiikista: kaikkihan on jo tehty moneen kertaan ja kierrätettykin. Mutta oikeastaan ja toisaalta juuri sen ja vain sen pitäisi olla tärkeää. Miksi kuunnella jotain uutta, jos uudesta innostumisen syy kuitenkin ja joka tapauksessa on jossain varhaisemmassa?

Dr. Dogin miellyttävä, mutta lopen tyhjänpäiväinen mukapsyke-uushippeily on perinteikästä, mutta samalla se voisi olla myös aikalaisten aikaansaannosta. Jos esim. kaksi-kolme Sub Popin (indie)country/folk/americana-yhtyettä ja Blur heitettäisiin myllyyn ja seoksesta poistettaisiin persoonallisuus, voitaisiin päästä johonkin Love-biisin tapaiseen. Kivaa kuunneltavaa, mutta miksi vaivautua kuuntelemaan?

Tämä ei ole yksinomaan Dr. Dogin vaan niin monien muidenkin ongelma: tarjonta ei ole huonoa, vaan keskitasoista. Se ei ärsytä, vaan katoaa. Se on tyhjää; siitä puuttuu se, mikä nostaisi musiikin satojen ja tuhansien vastaavalla tavalla pätevien mutta unohdettavien yhtyeiden joukosta. Se on kuin imitaatiota, jonkinlainen esitys, joka ei kykene perustelemaan omaa olemassaoloaan. Olisi tietysti typerää sanoa, ettei Dr. Dogin pitäisi tehdä tällaista: tietysti pitää, jos siltä tuntuu. Ja on hienoa, jos kuuntelijat saavat siitä jotain.

En sano, että yhtyeillä tarvitsisi olla omaa ääntä; sen puute ei estä esimerkiksi hyvien biisien syntymistä. Sellaisia B-Roomilla on etenkin ensimmäisellä puolellaan, kivoja sävelmiä joita muistella sen ajan, mitä levyn kääntäminen vie. Levyn ikävin puoli ei olekaan se, ettei se itsessään innosta, vaan ettei se vähäverisyytensä takia kiinnosta kaivamaan esiin edes innoittajiaan. Se lienee pahinta, mitä idoleilleen voi tehdä.