The Hearing: Dorian

GAEA

The Hearing on yhtä kuin Ringa Manner ja Dorian on kyseisen neidon debyyttisooloalbumi. Vahvasti omaan äänensä ja sen voimaan uskova Manner pääsi yllättämään kypsällä sekä vahvalla pitkäsoitollaan, joka ei ensikuuntelulla vaikuttaisi voivan olla juuri kauempana hänen emoyhtyeestään. Niin Mannerhan on myös neljäsosa Pindandwefall -ryhmästä, mutta tuolla tiedolla ei tee Dorianin yhteydessä juuri mitään, vaikka muutama biisi olisikin voinut istua raskaasti uudelleensovitettuna myös pinttarien settiin.

Levyn tuottanut Pasi Viitanen (I Was a Teenage Satan Worshipper) ja Manner ovat juonineet kasaan äänimaiseman, jonka soljuvasta ja eteerisestä kulusta voi napata niin modernin Kate Bushin kuin sirpaloituneimman Björkinkin kaikuja. Onneksi kaiut jäävät vain kaiuksi ja Dorian nousee lentoon täysin omin voimin. Riisutut sävellykset leijuvat harvojen elementtien varassa ja alkuun tuntuu siltä, että noista luonnosmaisista palasista ei saa oikein kunnolla kiinni, mutta kuuntelukertojen karttuessa uutukainen kietoutuu kuin huomaamatta lähelle mielihyväkeskusta. Allekirjoittaneen mielen sopukat vahvimmin sai hyrräämään Wailoreen westernin katkuinen ratsastus kohti auringonlaskua, sekä Metron sielukas mutta kuulas julistus jonka petergabrielmaisen poljennon ytimessä on jotain ikiaikaisen kaunista. Nämä suosikit tahtovat kuitenkin vaihtua lähes päivittäin, sillä levyn kaksitoista raitaa muodostavat raikkaan ja yllättävän moneen tilanteeseen sopivan biisinipun.

Manner leikittelee kaiken akselina toimivan laulunsa kanssa, joka nousee ja laskee, etääntyy ja lähenee tavalla, joka aluksi tuntuu jopa hivenen ärsyttävältä. Persoonallinen ääni ja tyyli ovat kuitenkin lopulta levyn vahvin ässä ja jos maneerit harmittavat yhdellä raidalla, huomaa pian rakastavansa niitä toisella. Lisäksi ne ikävät palat näyttävät vain vähenevän aikaa myöten. Toinen albumia määrittelevä tekijä on rytmi, joka nakuttaa, jurnuttaa ja velloo pinnan alla nousematta juuri pintaan, mutta joka antaa sävellyksillä oman hitaan kiiruhtamisen tunnun.

Dorian on kuten innoittajansa (?) Dorian Gray, kaunis katsoa ja hiukankin suurempina annoksina nautittuna syntisen lumoava. Levyn sielu tuntuu positiivisella tavalla vanhalta ja Manner suorastaan hämmentää kypsän rikkaalla vokalisoinnillaan. Jos jostain nyt pitää valittaa, niin ne pari täytteeltä tuntuvaa raitaa olisi voinut jättää pois, jolloin kasassa olisi ollut puhdas viiden tähden valioyksilö. No, jääpä sitten jotain parannettavaa seuraavalle levylle.