Anna Calvi: One Breath

Domino

Jo debyytillään hyvää jälkeä jättänyt Anna Calvi on kakkosalbumillaan aiempaa dramaattisempi, vastakohdat ovat isompia ja tunteet myrskyävämpiä. Indiefolkpopista ja laulaja-lauluntekijäpopista ponnistetaan sekä indierockimmin stadionkaariin että rikotaan kamaripopin klassisten jousien rauhaa äkkivääremmillä purkauksilla. Heleyttä löytyy edelleen entiseen malliin, mutta harmonisuutta ja herkkyyttä rikotaan tahallaan - kaunis kuva säröilee mukavan haasteellisesti. Calvi ei tyydy helpoimpaan tiehen.

Millaisia yksittäisiä täsmäiskuja One Breath sitten tarjoilee? Heti avausraita Suddenly on sen verran koukukas että sen melodiaa huomaa hyräilevänsä huomaamattaan jälkeenpäinkin. Hiiviskelevästä poljennosta räväytetään oivallisen kasvatuksen kautta isoluiseen kaareen. Raukeampi Eliza ei myöskään luovu kaikuisesta askelluksesta ja vaikka kaari on selkeästi matalammalla, on biisin unisessa hymyssä mukava keinua. Piece By Piecen myötä kolhous, huohotukset ja edelleen peräsimessä olevia haikeita melodioita haastavat rutinat tuovat mukavaa päällekäyvää vinoutta kokonaisuuteen. Cryn aggressiivinen riffi tuo räjähtävyyttä muuten haaveilevaan keinutukseen, riisutun Sing To Men haikea sinfonisuus on melankolisuudessaan upeaa chillailua. Sen perään Tristanin ärhäkkäämpi sävy luo toimivaa vastapainoa. Biisin rempseä huuto-melodia on myös mieleenpainuva.

Levyn nimibiisi One Breathillä jumitus menee jo hiukan laahustamisen puolelle, koottua jännitettä ei varsinaisesti pura rutinasta lähtevä sinfoninen maalailu vaikka maisema vaihtuukin. Rutisevaa punk-henkeä hehkuva Love Of My Life ei hönkäilyillään lähde yhtään sen paremmin, vaikka raivokkuus onkin positiivinen lisä levyn tunnelma-valikoimaan. Vaivihkaa haikeaan istuskeluun vaihtava kappale on lähinnä sekava. Eli ihan kaikki pullat eivät ole onnistuneita.

Onneksi Carry Me Over palaa hiukan eheämpään yhdistelmää melodisuutta ja erilaisia elementtejä ärhäkistä mausteista klassisiin harmonioihin. Bleed Into Me riisuu jälleen kaiken ylimääräisen ja koristaa vähiä kaikuisia elementtejä lähinnä hillityllä kuorolla, säilyttäen hienosti intensiteetin. Päätösraita The Bridge jää lähinnä nimensä mukaiseksi välisoitto-haahuiluksi, jonka jälkeen ei yllätysyllätys seuraakaan mitään.

Anna Calvin kokeellisempi kakkonen osuu paikoin hienosti maaliin, paikoin taas ollaan liikaa kuutamolla.