Seremonia: Ihminen

Svart

Muinoin heavy metalin alkuhämärissä Black Sabbath ja kumppanit keksivät heittää okkultistisia lyriikoita ja tummia raskaita riffejä yhteen psykedeelisen rockin kanssa. Kuten tiedämme, kaava toimi ja loppu on mm synkän pyhäpäivän osalta raskaan musiikin historiaa. Seremonian itsensä mukaan nimetty debyyttipitkäsoitto ilmestyi vuosi sitten ja tuolloin tämä kotimainen orkesteri otti käyttöön tuon alkuperäisen kaavan ja käänsi siitä itselleen ytimen. Albumi herätti hämmästelyä ja huomiota jonkin verran, ja on tullut toisen kierroksen aika.

Kaiken pitäisi siis periaatteessa olla kunnossa, mutta ongelmana on kulunut aika verrattuna yli neljän vuosikymmenen takaiseen alkuräjähdykseen. Siinä missä Ozzy, Iommi ja kumppanit epäilemättä uskoivat kappaleidensa sanomiin, on näin äärimmäisten tuhon ja globaalin hävityksen viestit vaikeita niellä kokonaisina näinä päivinä. Esimerkiksi Luonto kostaa soi kuin Koijärviliikkeen leirissä konsanaan, mutta mukana on nyt tahatonta koomisuutta, joka ei ollut osa alkuperäistä kaavaa silloin joskus, eikä vaikutuskaan voi näinollen olla enää samanlainen.

Musiikillisesti Ihminen on upeaa kuultavaa ja esimerkiksi päälle seitsenminuuttiseksi kasvava Painajaisten maa, sekä yllättäen akustisuutta mukaan tuova ja suorastaan nerokkaan yksinkertaiselle riffille rakentuva Itsemurhaaja II ovat kiistattomia mestariteoksia. Seppeleen kaulaansa ansaitsee myös tuomiota julistava Hallava hevonen, jonka myötä albumi päättyy nousukkaan uhkaavissa tunnelmissa. Perinteisyys ja uskollisuus omia juuria kohtaan ovat toki hienoja asioita, mutta seremonioita pitäisi myös päivittää jotta niiden sisältö välittyisi yhä kuten alkujaan oli tarkoitus.