Oranssi Pazuzu: Valonielu

Svart

Mustan metallin rajoja maapallomme radan tuolle puolen vuodesta 2007 venyttäneen Oranssin Pazuzu urakehitys on ollut tasaisen mallikas: koko ajan paranee. Debyyttilevy Muukalainen puhuu (2009) oli kaikessa raikkaudessaan (jos tätä adjektiivia voi käyttää black metal -levystä) kohottava tapaus, muttei vielä täysipainoinen todiste Oranssin Pazuzun potentiaalista. Pituutensakin puolesta raskas Kosmonument (2011) syvensi yhtyeen psykedelisiä ja junnaavampia elementtejä, ehkä hieman liikaakin.

Svartin julkaisemalla kolmannella levyllään Oranssi Pazuzu on yhdistänyt sisä- ja ulkoavaruudellisen matkailun syvimpien kuilujen rikinkatkuiseen huuruihin tavalla, joka ottaa huomioon sekä biisit että suuremmat kokonaisuudet. Yksinkertaisesti: Valonielu on Oranssin Pazuzun linjakkain teos.

Kuuden kappaleen kolmevarttinen raottuu Vinon verson limaisella riffittelyllä. Varsin suoraviivainen ja kompakti teos edustaa Valonielun ja Oranssin Pazuzun helpompaa laitaa toimien porttina usvaisempiin maisemiin. Aika moni asia on tosin tässäkin kappaleessa ihanasti pielessä, eivät vähiten 90-luvun euroteknoilijat (!) mieleen tuovat koskettimet. Tyhjän temppelin sisuksista löytyy varsin tenhoava bassokuvio, joka tunkeutuu aivoihin ihan ilman kitaramyrskyäkin. Houreisesti groovaava kappale huokuu salaperäisyyttä ja mustuutta.

Lähes 12-minuuttinen Uraanisula on toinen levyn pitkistä kappaleista. Kitaranäppäilyllä alkava kappale sisältää rauhallisen tempon ylle lohkaremaisesti viskottua bassottelua, upottavaa tunnelmaa ja Jun-Hisin rääkylaulua veitsistä, sarvista ja muista kuvaston asioista. Loppusuoralla sula metalli ryöpsähtää käsille. Albumin lyhin kappale Reikä maisemassa on happoisempi välike ennen ennakkona tarjottua Olen aukaissut uuden silmän -nimellä kulkevaa mustan metallin myrskyä. Pekka Strengiä sanoituksissa lainaileva lanaus edustaa Valonielun blackmetallisinta laitaa.

Levyn päättää kolmasosan sen kestosta vievä Ympyrä on viiva tomussa. Kappale alkaa kenties turhankin hitaasti minuuttien fiilistelyllä, mutta räjähtää käyntiin päästyään varsin voimalliseen tamppaukseen. Avaruusefektein ryyditetty eepos päättyy hienon sinfonisiin vyörytyksiin.

Kaikki Oranssiin Pazuzuun liitetyt laatusanat pätevät edelleen: yhtye kuulostaa komealta ja taitaa estetiikkansa. Myös soundipolitiikkaa on syytä kehua erikseen. Valonielu soi lämpimästi ja pehmeästi edustaakseen näinkin kylmää musiikkia.

Kehityskohteita voisi olla hieman yksipuolinen laulu, vaikka vokalisointi mallikasta toki onkin. Valonielu ei myöskään räjäytä pankkia niin totaalisesti, kuin olisin odottanut. Se lunastaa lupauksia, mutta henkii myös realisoimatonta potentiaa. Uskon kuitenkin, että Oranssi Pazuzu tulee vielä tekemään sen tajunnan rajoja laajentavan psykedeliametallin mestariteoksensa.