Travis: Where You Stand

Red Telephone Box

Kappas! Travis on jälleen täällä. Ai mikä Travis? Ketä kiinnostaa? No, ainakin heitä, jotka yhä pitävät tämän hajuttoman, mauttoman ja värittömän pop-orkesterin kahta ensimmäistä levyä (Good Feeling, 1997 ja The Man Who 1999) genren muotovalioina - ja niitä seurannutta The Invisible Band (2001) -albumia aliarvostettuna ja kypsänä taidonnäytteenä.

Tai jos ei kiinnosta, niin ainakin heitä pitäisi. Hyvät uutiset nimittäin ovat ne, että Travis on löytänyt ainakin kuusi vuotta (käytännössä 12 vuotta) kadoksissa olleen punaisen lankansa. The Boy with No Name (2007) oli toki päällisin puolin onnistunut ja myös 12 Memories (2003) sisälsi muutamia kelpo esityksiä. Mutta varsinkin viimeisin Ode to J. Smith (2008) oli luvattoman kädenlämpöinen pubirokkiyritys löytää debyyttilevyn särmä. Itse kukin voi etsiä korviinsa esimerkiksi kappaleen nimeltä Long Way Down - ja ymmärtää miten pahasti laulun nimi valehtelee. Myöskään nokkamies Fran Healyn sooloalbumi Wreckorder (2010) ei jää kovinkaan unohtumattomana tapauksena musiikkihistoriaan.

Vaikka kokonaisuus kääntyy pidemmän päälle niin tutuksi "ihankivaksi", Where You Stand on edellä kuvattuun lähtöasetelmaansa nähden suorastaan erinomainen albumi. Rikas ja tyylikäs pop-soundi on naitettu toimimaan "vanhaa Travista" edustavien tarttuvien melodioiden kanssa. Jos ihan tarkkoja ollaan, Travis-levyllä ei ole ollut yhtä paljon vahvoja biisejä koko vuosituhannella. Ilman kertosäepakkoa komeasti rakentuva Mother, Moving, Where You Stand, A Different Room ja On My Wall ovat omassa genressään kovaa kamaa. Ei liene sattumaa, että a) kaikki näistä ovat joko kokonaan tai osittain basisti Dougie Paynen käsialaa ja b) Paynen sävellyksissä vahvasti kuuluvilla Bruce Springsteenin ja sittemmin Killersin jenkkivaikutteilla on oma osuutensa laulujen vahvuuteen.

Vaikka Where You Stand on levy jonka ottaa kaiken jälkeen riemumielin vastaan, se on edelleen hiukan liian valju bändin potentiaaliin nähden. Fran Healyllä olisi kaikkea muuta kuin hajuton ja väritön rokkiääni, jos hän vain uskaltaisi sitä käyttää. Jos Travis jonain päivänä vielä uskaltaa vääntää vahvistimet kaakkoon, mutta ottaa - toisin kuin Ode to J. Smith -levyllä - keskiöön tarttuvat melodiat, se voi vielä yltää viime vuosituhannen loistoonsa. Väkevän Mother-biisin "Why did we wait so long" -hokema saa uskomaan, että bändi saattaisi tiedostaa tämän itsekin. Toivossa on hyvä elää, sanoi lapamato. Tervetuloa takaisin.