The Country Dark: Dead Man´s Handjob

Big Money Recordings

Hullut hillbillyt palaavat ennen kuin edellinen nuotio edes kunnolla ehtii sammua. Kahjojen kuopiolaisten thrash rock & outlaw country-kohkaus ei ole menettänyt virnuilevaa viehätystään, vaikka sarjamurhaajat ja abduktiot vaihdetaan tällä kertaa monenmoiseen aktiin, joista valtaosa ei menisi Venäjällä läpi. Onko nopea jatko debyytille myös biisikynältään ja koukuiltaan edeltäjänsä tasolla, siinä kynnyskysymys?

On ja ei, voisi sanoa. Osa biiseistä kyllä koukuttaa jo ensisoitolla, mutta osa taas hyvästä hötkyilystä huolimatta jäävät hiukan turhan sekaviksi, ikään kuin sekoiluksi sekoilun takia. Ikävä kyllä näihin hivenen hankalammin koukuttaviin kappaleisiin kuuluu myös avausraita Buttplug, joka ujelluksen, ränttätäntän, murinan, sekoilun ja pyllytappi-aiheensa puolesta on kyllä Country Darkin habituksen ytimessä, mutta jää hiukan perusralliksi. Sen perässä rennompi ja pelkistetymmin hymyilevä 50000 Volts potkii oikein hyvin. Vauhti ei hidastu vaikka soundia ei ahdeta niin täyteen.

Helpolla sointukierrolla rullaava Don´t Wanna Come Too Soon on hyvällä tavalla helppo, venkoileva Shemale on samoin ihan kelpo rokki, vaikkei oikeastaan edes "lähde" missään kohtaa kunnolla. Synkkäilmeinen ja jankkaava Truckstop Whore on toisaalta voodoo-hypnoottinen, toisaalta myös liiankin yksiulotteinen. Sellainen mukaansa tempaava innostus joka minutkin alun perin on The Country Darkiin koukuttanut on turhan monessa kohtaa hakusessa, vaikka kohkaus on sinänsä ihan yhtä veikeää kuin ennenkin.

Enemmän kantri ja tummasta karheilustaan huolimatta rento Used To Be A Human ja sen hengenheimolaiset tippuvat jotenkin jankkaavia ja rokimpia paloja paremmin. Rentous auttaa pääsemään sisälle niskaa nytkyttävään ja jalkaa tamppaavaan koukkuun. Debyytin Swamp Mudin tapaan jälleen The Doorsmaiseen pahaenteiseen happopsykedeliaan ja horjuvaan julistamiseen luottava At Our Fire Place on ihan omilla taajuuksillaan muun materiaalin joukossa, mutta on silti tunnistettavissa osaksi samaa kaavaa.

Kipakammin ja vakavammalla ilmeellä hölkkäävistä ralleista Dickhole on tarttuvimpia, hiukan hilpeämpi Raving Mad ok muttei sen enempää. Kantrimpi päätösraita Wank Alone nostaa jälleen peukut rentoudellaan, joskus on parempi vaan jäädä himaan ja hoidella asiat itse. Toinen luenta jatkaa samoilla eväillä millä debyytti vakuutti, mutta jotain tästä puuttuu. Vai onko tässä liikaakin samaa, tappaako tuttuus jo innostusta? Joka tapauksessa, hyvä on myös Kuolleen miehen käsihoito, muttei silti vie bändiä seuraavalle tasolle.